Muistiin ei kannata luottaa

Oikeuspsykologi Julia Korkman. Kuva: Miikka Pirinen.

Minun varhaisin muistikuvani on päivästä, jolloin olin parin-kolmen vuoden ikäinen. Asuimme Kenttäkadulla Kajaanin Purolassa ja minä pompotin kirkasta palloa puulattiaa vasten. Jokaisella kerralla lattiaan osuessaan pallo päästi mukavan tsingahtavan äänen.

Samoilta ajoilta on muistikuva, jossa istun lastenrattaissa Kaupunginlammen sillalla ja pelkään kamalasti joutsenta, joka olisi valmis syömään kädestäni mitä vain.

En ole koskaan kysynyt vanhemmiltani, josko he muistavat samat hetket, mutta epäilen, etteivät. Muisti on nimittäin sen verran merkillinen asia, että se tekee itse itseään sen lisäksi, että suurin osa oppimistamme asioista häviää mielestä sen sileän tien. Saksalainen psykologi Herman Ebbinghaus osoitti tämän kokeellisissa tutkimuksissaan jo toista sataa vuotta sitten ja sai nimensä psykologian historiaan keksimänsä Ebbinghausin käyrän ansiosta.

Oikeuspsykologi Julia Korkman on kirjoittanut tästä ja paljosta muusta äärimäisen kiinnostavan kirjan, jonka nimi on Muistin varassa. Oikeusprosessi ja totuus (S&S, 2022). Hänen lähtökohtansa on kuitenkin kaikkea muuta kuin muistia ihmettelevä. Hän pohtii äärimmäisen vakavaa asiaa eli sitä, mitä ja miten me oikeasti muistamme, jos ja kun joudumme kaivelemaan muistiamme oikeussalissa.

 

                                                               ***

Yksi suurista muistoista, joka on painunut vuonna 1977 syntyneen Korkmanin omaan mieleen, tapahtui jouluna 1989. Minäkin muistan saman tapahtuman, mutta aivan eri syistä kuin Korkman, jolle Romanian diktaattorin Nicolae Ceausescun väkivaltainen kuolema muuttui muistoksi juuri väkivaltaisuutensa takia. Minulle puolestaan tapahtuma oli tärkeä siksi, että vasta tuo murha pakotti Suomen Yleisradion lähettämään tv-uutiset myös joulun pyhinä. Tuohon asti joulu oli uutisetonta aikaa.

Esimerkki on oikeastaan aika mainio kuvaamaan sitä, miten muistimme toimii. Näitä esimerkkejä Korkmanilla on lukuisia.

Me olemme tottuneet siihen, että etenkin englantilaisissa rikostelevisiosarjoissa kaikki kuulustelut nauhoitetaan. Meillä ei niin ole näihin päiviin mennessä tehty, mutta käytäntö on nyt alkanut yleistyä. Niinpä kun esimerkiksi raastuvanoikeuden antamaa päätöstä on käsitelty uudelleen hovioikeudessa joskus vuosien päästä tapahtuneesta, paikalle on haastettu samat todistajat kuin raastupaan kertomaan, mitä tapauksessa oikein tapahtui.

Minäkin olen ollut tuollaisessa tilanteessa, todistanut ensin raastuvassa ja sitten hovissa. Koko ajan ihmettelin, mitä järkeä tässä on. Miten minun muistikuvani muka olisivat näinä vuosina kirkastuneet? Entäpä, jos ne ovatkin muotoutuneet uusiksi seurattuani tapauksen käsittelyä ja luettuani vaikkapa raastuvan tuomiolauselman?

Samaa ihmettelee Korkmankin.

                                                                 ***

Korkmanilla on lukuisia esimerkkiä ihmisten muistin heikkouksista. Jopa silminnäkijät saattavat muistaa läheltä näkemänsä epäillyn vaatteet aivan toisin, kuten pääministeri Olof Palmen murhaoikeudenkäynti kertoo.

Ja kun ruotsalaiset autoterroristia pakoon hyppineet uhrit ovat kerranneet sitä, miten he ovat pelastuneet, he ovat olleet täysin ihmeissään, kun eivät olekaan kiivenneet päälle ajavaa autoa pakoon hämähäkkimiesmäisesti korkealle kiviaidalle, vaan astuneet vain jalkakäytävän sivukiveykselle, niin kuin paikalta saadut valvontakamerakuvat osoittavat. Niin he kuitenkin asian muistivat.

Erityisen vaikeita ovat Korkmanin mielestä lasten todistukset, ja aivan liian usein lapsia koskevissa jutuissa käsitellään todella kipeitä tapahtumia. Avioerossa lapsi saattaa joutua riitelevien vanhempien väliin niin pahasti, että toinen vanhemmista syöttää lapsen mieleen muistikuvan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikkei sellaista ole koskaan tapahtunut.

Sitä paitsi lapset yleensä haluavat miellyttää heitä kuulustelevaa aikuista, jotka pahimmassa tapauksessa syyllistyvät johdatteleviin kysymyksiin. Korkman onkin sitä mieltä, että poliisille pitäisi ehdottomasti opettaa oikeanlaisia kuulustelumetodeja, esimerkiksi avoimia kysymyksiä.

Korkman antaa kyllä tunnustusta suomalaiselle poliisille ja oikeuslaitokselle siitä, miten ne osaavat kaivaa totuutta esiin, mutta ainakin Muistin varassa -kirjan lukenut jää enemmänkin epäilevälle kannalle.

Miettikääpä vaikka vastikään päättynyttä, Viking Sally -laivalla vuosikymmeniä sitten tapahtunutta kahden saksalaisnuoren pahoinpitelyä, jossa toinen pahoinpidelty kuoli ja toinen loukkaantui erittäin vakavasti. 

Suomalaispoliisi sai Tanskasta vihjeen, että heillä on vankilassa mies, joka kehuskelee tehneensä murhan, josta ei jäänyt koskaan kiinni. Suomalaispoliisit matkustivat Tanskaan ja jututtivat epäiltyä vankilan pihalla englanniksi, koska yhteistä kieltä ei ollut. Keskustelua ei nauhoitettu. Pakkohan epäilty oli vapauttaa.

Julia Korkman: Muistin varassa. S&S, 2022.