Vankileirien saaristo elää ja voi hyvin rakentajiensa perillisten politiikassa

 

 

Vankileirien saaristo, Gulag, ylsi nimensä mukaisesti jokaikiseen Neuvostoliiton kolkkaan. Kuva: Wikimedia Commons.

 

Tämä kirja nimeltään Gulag, Anne Applebaumin perusteellinen tutkimus Neuvostoliiton vankileirien saaristosta, jonka Gulagina tunnemme, olisi pitänyt ehdottomasti suomentaa jo pari vuosikymmentä sitten. En tiedä, olisiko Gulag mitenkään hillinnyt kahta entistä Suomen pääministeriä, jotka ottivat sydämenasiakseen Venäjän eduista huolehtimisen - ei varmaan mitenkään, kun toinen heistä on jo suunnannut katseensa Kiinaan -, mutta me, tavallinen kansa, olisimme ainakin nähneet, mihin Venäjä oli menossa.

Toki Applebaumin järkäle on julma kertomus siitä, mitä Josif Stalinin aikaan tapahtui, mutta Applebaum kuvaa tarkasti sen, miten raaka ja järjetön systeemi toimii edelleen. Gulag ei ollut vain 1930-luvun juttu. Suurimmillaan vankileirien saaristo oli 1950-luvulla ennen kuin itse pääpiru tukehtui, mutta tieto siitä, että presidentit Mihail Gorbatshov ja Ronald Reagan keskustelivat saariston lopettamisesta vielä niinkin myöhään kuin 1980-luvulla, on oikeastaan yllättävää.

Se taas, että KGB:n johdosta NKP:n pääsihteeriksi vuonna 1982 noussut Juri Andropov alkoi jälleen vangita toisinajattelijoiksi lännen kutsumia oppositiopoliitikkoja ja -tiedemiehiä, johtaa suoraan tähän päivään. Kukapa muu Venäjän imperialistista sorto- ja hyökkäyskoneistoa nyt johtaa kuin Andropovin luottomies Vladimir Putin, josta Applebaum osasi varoittaa lukijoitaan jo vuonna 2003.

   Anne Applebaumin Gulag-tutkimus on vihdoin julkaistu suomeksi. Kuva: Maciel Zienkiewicz.

                                                      ***

Kukaan ei tarkkaan tiedä, kuinka moni neuvostoliittolainen, ukrainalainen, suomalainen, saksalainen, baltti, puolalainen jne. kulki Gulagin leirien läpi, mutta luotettavimmat arviot päätyvät 18 miljoonaan, joista kolmasosa ei koskaan palannut kotiin. Lukumäärä on hirvittävä, jos sitä vertaa vaikkapa toisessa maailmansodassa kuolleisiin neuvostoliittolaisiin, joita arvioidaan olleen 20 miljoonaa.

Kun vankeja sitten alettiin suojasään aikaan vapauttaa, kukaan ei oikeastaan halunnut heitä takaisin. Ilmiantajat pelkäsivät rikoksiensa paljastumista, leireille tuomittujen asunnot omineet pelkäsivät joutuvansa muuttamaan, eivätkä vaikkapa lastenkodeissa kasvatetut tuomittujen lapset tunteneet äitejään ja isiään.

Gulagin leireillä oli kahtalainen tarkoitus. Ensinnäkin niille suljettiin niin kriminaaleja kuin poliittisia vankeja. Toiseksi ainakin alkuvaiheissa NKP:n johto Stalinin myötävaikutuksella ajatteli, että tuolla miljooniin nousseella orjatyövoimalla saadaan neuvostotalous nousuun. Ei saatu, ei sinne päinkään, mutta leireistä ei luovuttu, alistaminen ja tappaminen eivät loppuneet, eikä kukaan uskaltanut puhua ääneen siitä, miten järjetön hanke kansantalouden kasvattaminen orjatyöllä oli.

Vankien hengissä pitäminen oli kallista, vaikkei ruokaa kaikille oikein annettukaan. Vangit oli luokiteltu jopa 18 eri kategoriaan, jonka mukaan he saivat jokapäiväisen leipänsä. Lääkintähuoltoa ei ollut. Vartijat suosivat vankien välisiä tappeluita, sillä jokainen tappelussa tapettu vanki oli yksi vanki vähemmän. Kotiin ei saanut kirjoittaa. Omaisia ei saanut tavata. 

Aivan ensimmäiset leirit perustettiin varsin lähelle Suomea, Solovetskin saareen. Joku aika sitten Suomessakin törmäsi teolliseen yhteistoimijaan nimeltä Norilsk Nickel, jonka juuret ovat orjatyöleireillä. Yksi Neuvostoliiton ja Venäjän ilmailun tärkeimmistä miehistä, Andrei Tupolev teki työnsä niin ikään orjana.

                                                              ***

Niin. Mitä me oikein tiesimme Gulagista vai tiesimmekö mitään? Tiesimme, vastaisi itsekin Kolyman leirit kolunnut trotskilaisuudesta tuomittu kirjaililja Varlam Shalamov, jonka leirikokemuksiin ja -novelleihin perustuva tv-sarja Leninin testamentti näytettiin meilläkin vuosikymmen sitten, mutta Shalamov ei ollut suinkaan ensimmäinen, sillä Otto-Wille Kuusisen leirille tuomitun puolison, Aino Kuusisen teos Jumala syöksee enkelinsä ilmestyi meilläkin tasan viisikymmentä vuotta sitten.

Jos joku pääsi pakenemaan Gulagista, niin todennäköisimmin Kuolasta tai Solovetskista, ja silloin karkulaisten tie kävi kohti Suomea. Heistäkin moni julkaisi muistelmansa, joita ei tahdottu uskoa.

Gulagilla tehtiin orjatyötä enimmäkseen käsipelissä alkeellisin työvälinein. Kuva: Wikimedia Commons. 

Applebaum kysyy aivan oikein, miksi me olemme niin hyvin perillä natsien keskitysleireistä ja miksi sodan jälkeinen Saksa on joutunut tekemään tiliä rikolliseen menneisyyteensä, mutta Neuvostoliitto ja sen perillinen Venäjä eivät. Applebaum ei vastaa, vaikka vastaus on varsin yksinkertainen: toisen maailmansodan voittajia ei syytetty yhtään mistään, eikä Neuvostoliittoakaan vaadittu tilille sen keskitysleireistä, joita se muuten sodan jälkeen perusti natsien leirien paikoille.

Applebaumin kysymys johtaa kylmäävään havaintoon: Saksasta ei ole muille huolta, sillä se ei peittele menneisyyttään, mutta Venäjällä kaikki on toisin. Kun kansaa ei kiinnosta, mitä menneisyydessä tapahtui, se ei pysty myöskään parantumaan.

Gulagin johdanto on kahdenkymmenen vuoden takaa. Siinä Applebaum elättelee jonkinlaisia toiveita kehityksen terveestä suunnasta niin, että tämän päivän todellisuus ei voisi olla siitä valovuotta kauempana.

Putin on sulkenut poliittiset vastustajansa vankilaan. Loput on tapettu tai peloteltu hiljaisiksi. Gulagin historiaa tallentanut Memorial on lakkautettu. Vangeille pystytetyt muistomerkit ja museot on tuhottu. Moskovan Helsinki-ryhmän toiminta kiellettiin pari päivää sitten.

Meillä ei ole minkäänlaista toivoa Venäjän muutoksesta ennen kuin se uskaltaa katsoa historiaansa silmiin. Tätä menoa Venäjä muuttuu Pohjois-Korean kaltaiseksi hylkyvaltioksi, vaikka yrittää sotia itsensä suurvallaksi. Siinä sivussa vankileirien saariston uusi versio kasvaa ja voi erittäin hyvin.

Anne Applebaum: Gulag, vankileirien saariston historia. Siltala 2022. 720 s.