Nobelin voittaneen luokkaretkeläisen tuntoja ja tunnustuksia

Annie Ernaux vastaanotti Nobelin kirjallisuuspalkinnon joulukuussa 2022. Kuva: Frankie Fouganthin /  Wikimedia Commons.

Minä olin sukuni toinen ylioppilas ja ensimmäinen maisteri. Nyt suvustamme löytyy monta maisteria ja yksi tohtori. Minä tein sen kuuluisan luokkaretken, jonka suuret ikäluokat aloittivat muutama vuosi ennen minua. Lapsilleni hyppäys akateemisiin ympyröihin ei varmasti ollut niin suuri kuin myyntimiehen ja kassarouvan jälkeläiselle.

Ehkäpä juuri siksi tuoreen kirjallisuuden nobelistin yksiin kansiin Suomessa painetut pienoisromaanit tuntuvat henkisesti kovinkin tutuilta, vaikka Annie Ernaux on kotoisin Ranskasta ja minä pohjoisesta Suomesta. Samaa kulttuurista hyppyä ja kuilua, joka minunkin oli ylitettävä, Ernaux kuvaa muistikuvissaan kirjassaan Isästä Äidistä (Gummerus, 2022).

Ernaux on kotoisin Normandiasta, kauppias- ja kuppilanpitäjäperheestä. Ernaux´n isälle ja äidille hyppy maatalous- ja köysitehtaan työläisen asemasta pikkukaupungin yrittäjiksi oli toki iso, mutta tyttären loikka akateemiselle uralle opettajaksi jopa pelottavan tai Ernaux´n isän kannalta ajateltuna kadehdittavan suuri.

Toki Ernaux´n vanhemmat toivoivat ainokaiselleen parasta mahdollista, mutta mitä se paras mahdollinen oli, siitä heillä ei oikein ollut käsitystä, ei vaikkapa siitä, mitä tarkoittaa, kun Ernaux oman perheen perustettuaan istuskeli miehensä kanssa lukemassa Le Mondea tai keskustelemassa Simone de Beauvoirista J.S. Bachin musiikin soidessa hillitysti taustalla.

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.

                                                                        ***

Isästä Äidistä on todellakin pieni kirja, vain 152-sivuinen, mutta Ernaux onnistuu kirjaamaan sen sivuille jotakin niin tärkeää luokkaretkeläisistä ja sukupolvien välisestä kuilusta, että kirjailija on ehdottomasti tämän ja muiden kirjallisten töidensä ansiosta Nobelinsa ansainnut. Sitä paitsi Isästä Äidistä on julmetun hyvin kirjoitettu.

Kirjan molemmat jaksot alkavat vanhempien, ensin isän, sitten äidin kuolemasta. Ernaux suree ja kirjoittaa, suree ja muistelee, paranee ja pohtii. Aikaa asioiden purkamiseen hänellä on, sillä isäosaa hän kirjoittaa reilut puoli vuotta ja äitiään hän muistelee vielä tätäkin kauemmin.

Sukupolvien kierrolle hän ei mahda mitään, mutta tekstiensä avulla, näin hän tuntuu ajattelevan, hän saa pidetyksi isänsä ja äitinsä osana elämäänsä hautajaispäivää pitempään, vaikkei yhteinen elämä aina niin herkkua ollutkaan.

Yleispäteväksi luokkaretken kuvaukseksi kirjan nostaa pari asiaa, joista tärkein on tietysti se, ettei kouluja käymättömillä vanhemmilla ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia auttaa lastansa tämän opintiellä, mitä nyt tyttären kouluksi vanhemmat valitsivat yleistä koulua paremman yksityisen ja opiskeluaikoina he tukivat tätä taloudellisesti, miten osasivat. 

Henkistä tai tiedollista tukea Ernaux ei vanhemmiltaan saanut. Äidin suurin huoli oli, ettei tyttärelle vain kävisi huonosti eli ettei tämä tulisi raskaaksi ennen aikojaan.

Samaan luokkaretkikuvaukseen liittyy myös opintien valinneen tyttären epävarmuus ns. paremmista piireistä tulevien opiskelukaverien joukossa. Kun Ernaux toi opiskelijakavereitaan kylään kotiinsa, hän varoitteli näitä etukäteen ja alituiseen, miten hänen vanhempansa ovat vain kovin tavallisia ihmisiä. Vastaavasti opiskelukavereidensa kodeissa vieraillessaan Ernaux ihasteli aina vaikkapa sitä, miten kavereiden äidit olivat niin hoikkia ja huolitellusti pukeutuneita.

Oppinut tytär oli kuitenkin jotakin sellaista, millä tämän vanhemmat saattoivat kohottaa asemaansa kotikaupungissaan, vaikkei tyttärellä ja vanhemmilla arkisten asioiden lisäksi ollut juuri muita puheenaiheita.

                                                                 ***

Ernaux kertoo, miten hän pääsi lapsena vanhempiensa mukana autoretkille Normandian rannikoille tai lähimetsiin. Ne olivat onnellisia hetkiä, ja aivan varmasti hänen varakkaammat tulevat opiskelukaverinsa nauttivat samanlaisista pienistä asioista, mutta vain Ernaux kuvaa sitä, miten turhan runsas siiderin juominen pilasi hänen äitinsä hampaat.

Kun Ernaux äidiksi tultuaan vieraili lapsineen kotonaan, hänen puolisonsa ei ainakaan kirjan mukaan ollut koskaan mukana. Sitä Ernaux ei pohdi eikä oikein ihmettelekään, miksi niin kävi, mutta jonkinlaisesta vieroksumisesta siinäkin varmasti oli kysymys. Ehkäpä merkittävän virkamiehen asemaan ei kuulunut kyläillä appivanhempien piskuisessa maalaiskaupassa.

Luokkaretkestään huolimatta Ernaux säilytti välinsä vanhempiinsa koko näiden elämän ajan. Kun isä kuoli, äiti muutti joksikin aikaa asumaan tyttärensä perheeseen, mutta kun ei oikein löytänyt itselleen tilaa eikä mielekästä tekemistä, palasi kotikaupunkiinsa, jossa sentään oli tuttuja ja muutama sukulainen.

                                                                       ***

Olen varma, että Suomessakin on tuhansia luokkaretkeläisiä, joiden kokemukset ovat täsmälleen samanlaiset kuin Ernaux´n. 

Kun itse lähdin opiskelemaan, en koskaan ajatellut, miten paljon helpompaa akateemiselle uralle suuntautuminen oli niille opiskelukavereille, joiden vanhemmat olivat valmiiksi akateemisia. 

Vasta, kun varasin esikoiselleni hotellia, että hän pääsi pyrkimään lääkikseen, aloin ajatella, miten toisin asiat nyt olivat. Tiesin vaikkapa sen, miten paljon yliopistoon pääseminen vaatii, mutta tiesin myös, miten mielekäs elämä kokeissa onnistunutta odottaa. Ehkäpä itsekin osaisin kysäistä jotakin minua askarruttavaa asiaa.

Annie Ernaux: Isästä Äidistä. Suomentanut: Lotta Toivanen. Gummerus, 2022. 152 s.