Pölönen taitaa Huovisensa
Aina, kun ohjaaja Markku Pölönen tarttuu Veikko Huovisen tarinoihin, tiedossa on oikea koskettavan elokuvan juhla. Toki on niin, että Pöllönen liikkuu myös omissa käsikirjoituksissaan samassa, nostalgiaa tihkuvassa oikeiden ihmisten maailmassa, mutta jostakin syystä hän tarvitsee Huovisen kaltaisen kirjailijan teoksen lähtökohdakseen nappiosumaan.
Niin kävi parikymmentä vuotta sitten Koirankynnen leikkaajassa ja niin käy nyt. Vastikään ensi-iltansa saanut Hamsterit on kaikkea, minkä parissa koheltavan nykysuomalaisen elokuvan katsomiseen tympääntynyt ihminen tarvitsee: oikeita ihmisiä, ihmisen kokoinen tarina, kelpo näyttelijäntyötä ja replikointia, josta varmasti saa selvän.
On oikeastaan merkillistä, miten hyvin Pölönen taitaa Huovisensa, sillä Huovisen romaanit eivät ole mitään toimintapläjäyksiä, vaan kieltä makustelevia ja ihmistä pohtivia hitaahkoja tarinoita, jotka eivät niin vain taivu elokuvattaviksi.
Hamsterit on tästä erinomainen esimerkki.
Se on täynnä tyypillistä Huovis-huumoria ihmisten nimistä lähtien, pikkuvitsejä, näpsäköitä onelinereitä, puheella leikkiviä, ihmisten sosiaalisia asemia pohtivia. Entäs Hamsterin tapa muuntaa litrat gallonoiksi ja kilot unsseiksi? Silkkaa syvintä Huovista
Kun Hamstereiden Hamsteri (Peter Franzén) avaa sanaisen arkkunsa, sieltä tipahtelee jatkuvasti pieniä helmiä ja hiottuja timantteja, joita Huovista lukiessa on aivan pakko jäädä makustelemaan. Pölösen elokuvassakaan ne eivät mene hukkaan, eivät edes ranskankieliset repliikit. Siitä Pölösen sopivan verkkainen tapa kuljettaa tarinaa pitää huolen.
***
Jos jossakin, niin elokuvan alussa Pölösellä on omat ongelmansa. Rurikin (Jaakko Ohtonen) ja Tellun (Vilma Kinnunen) toimeentulo- ja lastenhoito-ongelmat jäävät vähän ilmaan, mutta sitten, kun perhe pääsee muuttamaan tehtailijan lesken (Katariina Havukainen) huvilalle pakoon pahaa maailmaa, alkaa tapahtua. Loppukin tulee vähän töksähtäen, mutta Hamsterilla on siinäkin kasvun paikka.
Kieltämättä itse pilapiirtäjä Hamsterin unet kummastuttavat aluksi, mutta elokuvan loppua kohti nekin saavat selityksensä. Kun miehen omassa elämässä ei tapahdu kohtuuttoman paljon, seikkailukirjojen tarinoihin voi aina ympätä vaikka sitten itsensä.
Rurikin hamsteriuteen herääminen tapahtuu lopulta varsin yhtäkkisesti, mutta mitäpä mies ei tekisi perheestään huolehtiakseen. Tellun tehtäväksi jää ymmärtää, rakastaa ja pikkuisen naureskellakin miehen talvivarastojen keruulle, joka meinaa epäonnistua tyystin, kun Hamsterin lupaamaa hirvittävää talvea ei kuulu eikä näy.
***
Pölönen luottaa tässä niin kuin Koirankynnen leikkaajassakin Franzéniin, eikä syyttä. Tällä kertaa Franzén tekee Hamsterin somasti ässää suhauttavaksi elämän ja oman perheen iloista syrjään jääneeksi mieheksi, jonka tärkeimmät kontaktit elävään olentoon ovat lemmikkihiiri ja piirrokset, joihin hän tallentaa näkemäänsä ja kokemaansa.
Parasta kuitenkin on, että Franzén on mainion pienen sivuosan tekevän Satu Tuuli Karhun lisäksi ainoa jatkuvasti valkokankailla nähty näyttelijä. Vilma Kinnunen ja Jaakko Ohtonen ovat ainakin minulle varsin uusia kasvoja, ja hyvä niin.
Lapsinäyttelijöiden etsijä on tällä kertaa onnistunut harvinaisen hyvin. Edvin Kaari ja Eero Kiuru perheen poikina Nikuna ja Nakuna ovat luontevia, mutta leffan sulostuttaja on kyllä kuvausten aikaan nelivuotias Emilia Mattila perheen tyttärenä Raisana, jonka edessä niin vanhapoika-Hamsteri kuin katsojakin ovat sulaa vahaa.
Yhden tekijän olisin vielä halunnut löytää ja kiitellä: taiteilijan, joka tekee piirrokset perheen Hamsterit-vuodesta. Kuvakäsikirjoitushan siitä syntyi, ja mainiopa syntyikin.
Hamsterit
Markku Pölönen ja Paula Vesala
Kommentit
Lähetä kommentti