Venäläiset eivät ole kovien kokemustensa veroisia, Svetlana Aleksijevits kirjoittaa
Yksi ajatus Svetlana Aleksijevitsin uusimmassa suomennoksessa Sinkkipojat (Tammi, 2023) pysäyttää, ja se on historian hallitsemisen ja sen väärennetyn kirjoittamisen merkitys Afganistanin sodan alla ja nyt Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Aleksijevits kirjoitti dokumenttiromaaninsa Afganistanin sodan jälkiselvittelyjen aikaan, ja alunperin se julkaistiin vuonna 1991. Hän haastatteli kirjaansa niin sotilaita - vammautuneita ja jotenkuten ehjinä säilyneitä - kuin heidän äitejään.
Vaikka kirjailija antaa sodan uhrien puhua, vaikuttavin on hänen oma analyysinsä Venäjän tilasta oikeudenkäynnissä, joka nostettiin häntä vastaan reilut kolme vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen. Tuo analyysi pätee nyt yksi yhteen kohta tasan vuoden kestäneen raakalaismaisen Ukrainaan tehdyn hyökkäyksen jälkeen.
"Yhä useammin ajattelen", Aleksijevits puhuu oikeudessa, " - Tshernobylin ja Afganistanin ja Valkoisen talon tapahtumien jälkeen - että emme ole kokemuksiemme veroisia. Emme työstä menneisyyttämme, kaikki ovat aina vain uhreja. Ehkä juuri siksi kaikki aina toistuu."
Kaikki aina toistuu. Niinpä. Mistä muusta on kysymys hyökkäyksessä Ukrainaan, jossa venäläiset sotilaat ovat tehneet kymmeniätuhansia mitä hirveimpiä sotarikoksia. Niitä he tekivät myös Afganistanissa.
***
Silloinen Neuvostoliitto lähetti armeijansa eteläiseen rajanaapuriin Afganistaniin muka auttamaan maassa tapahtunutta vallankumousta. 120000 sotilasta ei riittänyt, vaan virallisesti liki 15000 kaatunutta ja lähes 54000 haavoittunutta neuvostosotilasta vienyt sota päättyi kymmenen vuotta alkamisensa jälkeen helmikuussa 1989 Neuvostoliiton tappioon ja vetäytymiseen.
Kymmenen vuotta täysin turhaa tapattamista ja tappamista, sillä sitä sota neuvostosotilaiden kannalta todellakin oli. Jos Aleksijevitsin sanoja pitää ennustuksena tulevasta, mitä ne eivät ole, vaan pelkän asiantilan toteamista, Ukrainassa soditaan vielä pitkään.
Millaista sotilaiden ja heitä avustaneiden siviilien elämä Afganistanissa sitten oli? Hirveää, niin kuin sotaan petkutettujen ihmisten elämä on. Suuri osa huiputettiin matkaan, mutta joukossa oli paljon myös niitä, jotka lähtivät aivan tosissaan internationalistisotilaiksi auttamaan eteläisiä aateveljiä. Todellisuus paljastui myös heille, kun he ymmärsivät, ettei yksikään afgaani poliittisten johtajien lisäksi kaivannut maahan ketään.
Sotilaat huiputettiin ja pakotettiin Afganistaniin, aivan kuten nyt Ukrainaan. He menivät sinne pelastajina, mutta joutuivat huomaamaan, etteivät he todellakaan olleet tervetulleita. Muistanette, miten hämmästyneitä olivat venäläiset panssarivaunusotilaat, kun ukrainalaiset eivät antaneetkaan heille polttoainetta, joka heidän panssaristaan oli päässyt loppumaan kesken invaasion.
***
Afganistanin sota oli äärimmäisen raaka. Venäläisvapauttajat eivät koskaan voineet tietää, josko jossakin edellä aasinsa kanssa kulkenut vanhus olikin aseistautunut. Siksi hänet tapettiin varmuuden vuoksi. Samoin tehtiin epäilyttäville naisille ja lapsille. Kokonaisia kyliä tuhottiin viimeiseen imeväiseen.
Eivätkä raakuudet kohdistuneet vain afgaaneihin, vaan neuvostoarmeijan julma simputuskulttuuri paheni sodan oloissa. Juuri rintamalle tulleet pantiin nuolemaan paikalla jo olleiden aliupseerien saappaat kiiltäviksi. Ja kun joku ei kestänyt simputusta, hän heitti käsikranaatin simputtajien telttaan ja ampui sitten itsensä.
Omaiset eivät koskaan voineet olla varmoja, mitä he saivat poikiensa ja tyttäriensä ruumisarkuissa, sillä niitä ei saanut avata. Arkkuja käytettiin nimittäin kernaasti myös salakuljettamiseen. Mielettömintä kaikessa on, että Afganistanista neuvostosotilaat löysivät mm. japanilaisia videonauhureita ja muuta läntistä tekniikkaa, jota he varastivat vinot pinot koteihinsa. Eikös Ukrainasta ole viety kaikki vessanpytyistä pesukoneisiin?
***
Pahinta nykymenossa on se, että Venäjän johto tekee kaikkensa kieltääkseen kansalaisiltaan historian. Heille tuputetaan suurvalta-aatetta. Josif Stalinista tehdään sankaria. Hyökkäykset naapurimaihin perustellaan suurella isänmaallisella sodalla, jonka suoria perillisiä nykyiset sotilaat ovat. Ja niin todella ovatkin.
Kun puna-armeija marssi Berliiniin, sotilaita innostettiin raiskaamaan ja tappamaan siviilejä, kuten vaikkapa Antony Beevor kertoo kirjassaan Berliini 1945. Toisaalta sotilaiden raivon ymmärtää, kun he eivät tavanneetkaan lännessä kurjalistoa, vaan esimerkiksi vauraita maatiloja.
Voisi luulla, että petoksen huomanneet sotilaat silloin tai nyt kääntäisivät raivonsa heidät pettänyttä järjestelmää ja sen johtajia kohtaan, vaan ei. Venäjän historiallisen painolastin takia raivo puretaan jälleen kerran siviileihin. Jos joku etsii petokseen syyllistä omista joukoista, kranaatti räjähtää naapuriteltassa. Venäläiset eivät todellakaan ole kovien kokemustensa veroisia.
Svetlana Aleksijevits: Sinkkipojat. Suomentanut: Pauli Tapio. Tammi, 2023. 431 s.
Kommentit
Lähetä kommentti