Marja Kyllönen ja nelinkertainen katharsis

Vainajaiset on Marja Kyllösen kolmas romaani. Kuva: Annina Mannila.

Marja Kyllösen parikymmentä vuotta kypsyttelemä romaani Vainajaiset löysi kuin löysikin lopulta kustantajan.

Kirjailijan haastatteluista olemme saaneet lukea, miten kahdella ensimmäisellä kirjallaan maineeseen noussut tekijä meinasi menettää itsensä kokonaan, kun kolmoskirja ei kelvannutkaan entiselle kustantajalle. Onneksi Teos ymmärsi romaanin arvon ja niin Vainajaiset saavutti paitsi lukijansa, myös Finlandia-ehdokkuuden ja tämänvuotisen Runeberg-palkinnon.

Vainajaiset on ehdottomasti maineensa ja lukijansa ansainnut, mutta se ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton teos.

Romaanin ydinkertomus vie meidät Laimin ja Raunon riehakkaaseen nuoruudenrakkauteen ja lapsettomuuden aiheuttamaan epätoivoon ja erkaantumiseen. 

Jo tuo onnettomuus, jonka Kyllönen kuvaa erittäin taitavasti ja persoonallisesti syntymättömän lapsen pariskunnan väliin nostaman aaveen avulla, olisi jollekulle toiselle kirjailijalle riittänyt, muttei Kyllöselle, joka kirjaa myös ylipainoisen Hertan ja perhosilta siivet repivän Veikon lapsuudentarinat.

Kyllönen kuljettaa tarinaansa koko ajan mustempaan ja mustempaan, pyromaniaan, raiskauksiin ja lastenvaunuvarkauksiin, joista ei oikein millään uskoisi kenenkään enää nousevan, mutta niinpä vain kaikki kolme nousevat. Tapahtuu kolme katharsista, jotka sovittavat kaiken niitä edeltävän kamalan. Se otsikon neljäs on oikeastaan kirjailijan oma, jossa Vainajaisten hylkäämisen aiheuttama häpeä muuttuu ansaituksi riemuksi sen julkaisemisen jälkeen.

 

                                                                        ***

Samalla, kun Kyllösen tarina vie lukijan vääjäämättä mukaansa, Vainajaisia on harvinaisen raskas lukea. Syitä on kaksi. Toinen ovat kirjan henkilöiden järkyttävät kohtalot ja toinen Kyllösen rikas ja omintakeinen kieli, joka ei väistele sen kummemmin uudissanoja kuin kielikuviakaan.

Ymmärrän Kyllösen ydintarinan hyvin, ja niin kuin tuossa aikaisemmin kirjoitin, Laimin ja Raunon tarina olisi jollekulle toiselle kirjailijalle riittänyt, mutta kun tarina kasvaa uusilla ja uusilla karmeuksilla, joita sen henkilöt kohtaavat, lukija joutuu samaistumaan mielestäni aivan liian moneen epätoivoiseen elämänkohtaloon.

On totta, että ylipainoisia kiusataan ja on totta, että vanhemmitta kasvaminen on vaikeaa, eikä sitäkään pidä unohtaa, että jopa oman lapsen vilpitön ja pyyteetön rakastaminen voi olla tuskallisen hankalaa, mutta kaikki tämä samassa romaanissa muuttaa kokonaisuuden tavattoman, jopa liian lohduttomaksi

Kyllösen romaanilleen valitsema rakenne tapahtumia seuraavine aaveineen vie Vainajaiset jopa kohti kauhugenreä, vaikka ajattelen, että kirjailija on vain halunnut koota samoihin kansiin monta mieltään rasittavaa ilmiötä nykyisestä maailmanmenosta.

Samalla, kun ongelmia ja ongelmaisia ihmisiä tulee tarinaan lisää, alkukertomuksen kuva Laimin ja Raunon lapsettomuuden pariskunnan väliin nostamasta aaveesta hämärtyy. Vai onko tällä aaveella jotakin tekemistä vaikkapa Nuutin elämän pirsoitumiseen?

                                                                 ***

Yhdestä asiasta Kyllönen voi olla syystäkin ylpeä. Jos lukijan eteen nostettaisiin pätkiä eri kirjailijoiden romaaneista, kerran Kyllöstä lukenut tunnistaisi tämän tekstin heti muiden joukosta, niin persoonallista se on.

Siinäkin on kuitenkin rasitteensa. Kun yhdelle sivulle on mahdutettu jopa viisi kielikuvaa ja kuin-vertausta, tehokeino alkaa muuttua itsetarkoitukseksi.

Kyllönen on jollakin tasolla sijoittanut tarinansa Kainuuseen tai näille main. Kirjassa vilahtelee Purolaa ja Kansanpirttiä ja ihmiset puhuvat jonkinlaista yleiskielistettyä kainuuta, mutta kahteen kielipiirteeseen silmäni tökkäsi. 

En ole koskaan kuullut, että jonkun kainuulaisen persoonapronominit olisivat ´miä´ ja ´siä´ puhumattakaan siitä, että yleiskonjunktio että-lauseissa vääntyisi kainuuksi notta-lauseeksi. Notta on   pohojalaanen erityispiirre ja istuu kyllä Antti Tuurin henkilöiden puheeseen, vaan ei kainuulaisten.

                                                                ***

Kyllösen ajattelussa paha on niin persoonallista pahaa kuin olla voi. Se on räyhähenki, joka tunkeutuu yhtä aikaa moniin ihmisiin ja saa heidät tekemään kamalia asioita. 

Samalla se on kuitenkin otus, joka jotenkin vain karistuu ihmisen hartioilta, kun tämä on kokenut tarpeeksi paljon karmeita asioita. Karistuu, koska sen pitää karistua, koska se on katharsiksen laki.

Marja Kyllönen: Vainajaiset. Teos, 2022. 350 s.