Rakkauskonsultointia ja vakavaa asiaa

Panu Huotarin Rakkaudesta-esityksen lavan täyttävät jumppapallo, räsymatot, kitarat ja kirjat. Kuva: Vaara-kollektiivi / Minna Hyvönen. 

Monologi tuntuu sopivan Panu Huotarin tapaan ajatella teatteria ja ennen kaikkea maailmaa. Muistissa on vielä miehen hieno kannanotto kotikylän taisteluun kaivosyhtiötä vastaan vuonna 2021 ensi-iltansa saaneessa monologissa Sydänojanpuro.

Nyt Huotari on haukannut vielä suuremman palasen maailmaa. Hän on lähtenyt tutkimaan itseään ja ihmisiä ja rakkautta. Syntyi monologi Rakkaudesta, joka yhdistää perinteistä teatteria omanlaiseensa rakkauskonsultointiin, ja ihan luontevasti yhdistääkin. 

Huotari panee nimittäin myös katsojansa töihin. Etsimme sisäistä herkkyyttämme stanislavskilaisen harjoitteen avulla ja teemme parhaamme kuvitellaksemme kaikkea hyvää myös vähemmän rakkaille lähimmäisillemme.

Esityksessä Huotari on niin itsenään kuin ihmisten maailmaa ja sen menoa ihmettelevänä kovakuoriaisena. Eri jaksot liittyvät toisiinsa Huotarin tekemien biisien avulla. Miehen oma maailma, omat kokemukset ja uimahallin saunassa käydyt keskustelut tarjoavat esityksen sisällön.

Kovakuoriaisen näkökulmasta ihmisten touhut ovat merkillisiä, Panu Huotari todistaa. Kuva: Vaara-kollektiivi / Minna Hyvönen. 

                                              ***

Kukaan ei voi kieltää, etteikö Huotarin perimmäinen kysymys ole myös se kaikkein tärkein: Eikö muka rakkaus ole paljon tärkeämpi asia kuin valtionvelan suhde bruttokansantuotteeseen? No todellakin on!

Mutta miten puhua rakkaudesta, jolle taitaa löytyä yhtä monta sisältöä kuin on ihmistäkin? Entä miten siitä puhuu keski-ikäinen mies? Entä miten, jos katsomossa on paljon läheisiä, joille jotkut asiat ja Huotarin pohdinnat tulevat varmasti yllätyksinä?

Heittäytymällä tekstiin. Siteeraamalla elämäntaito-oppaita. Kääntämällä näkökulmaa raadonhävittäjistä nelivuotiaan pojan isäksi. Ja ottamalla yleisö mukaan. Nyt ei ramppikaan pelasta katsojaa, eikä katsomon turvallinen pimeys, kun vierustoverin kanssa pitää alkaa pohtia perimmäisiä kysymyksiä.

                                               ***

Teatteri on siitä mainio taiteenmuoto, että sitä voi tehdä suuresti ja pienesti. Itse nautin edellisenä päivänä Oulun teatterin suuren ja tekniikaltaan likipitäen kaikenlaisen sallivan näyttämön Taikahuilusta. Tänään matkasin Purolaan kylätalo Pupulaan, jossa moni paikalla ollut oli ehtinyt muinoin käydä kouluaan ja jopa opettaa.

Huotari ajattelee, että rakkaus voi kohdistua muuhunkin kuin ihmisiin tai eläimiin. Se voi kohdistua vaikkapa Purola-Puistolan kylätaloon, josta on tullut miehelle tärkeä paikka kotikulmilla, niin tärkeä, että osa esitysten lipputuloista ohjataan suoraan Pupulan ylläpitämiseen, josta sähkön hinnan noustua on tullut entistä vaativampaa.

Mutta takaisin esitykseen. Koskettavin Huotarin kertomista tarinoista on suoraan hänen perheestään, enkä usko, että pilaan mitään, vaikka sen tässä kerron.

Huotarin nelivuotias poika halusi nimittäin kauniin mekon, jonka vanhempien keskinäisen kasvatus- ja arvokeskustelun jälkeen sai. Poika pukeutui mekkoon eskarimuskarin kanteletunnille, jossa toiset lapset alkoivat ihmetellä, josko mekkoon pukeutunut on poika vaiko tyttö.

Ryhmän opettaja ratkaisi asian juuri niin oikein kuin oikeamielinen aikuinen vain voi sen tehdä. "Hieno mekko", opettaja kommentoi, "ja nyt aletaan virittää kanteleita." Eivät rakkaudenteot lopulta ole yhtään sen vaikeampia.

Käsikirjoitus, äänisuunnittelu ja esiintyminen: Panu Huotari.

Valosuunnittelu ja näyttämötekniikka: Karoliina Kuvaja.

Tuotanto: Vaara-kollektiivi.

Loput esitykset Kylätalo Pupulassa osoitteessa Kansakoulunkatu 17: to 9.2. klo 13, pe 10.2. klo 18 ja su 12.2. klo 13.