Tommi Kinnunen jatkaa pohjoisen mielen syväluotaamista
Siinä vaiheessa, kun olin vielä töissä ja arvioin kirjoja työkseni, sain kaikki romaanit ja tietokirjat tuoreeltaan kustantajilta. Pääsin näin kirjoittamaan niistä aivan ensimmäisten lukijoiden joukossa.
Homma oli tietysti hienoa, mutta myös vähän kummallista. Mietin monesti, millainen vastuu kriitikolla on, kun purkaa ajatuksensa jonkun vuosien työstä lehtijuttuun, jonka hitaimmatkin lukevat varttitunnissa.
Kun jäin eläkkeelle, en malttanut lopettaa kirjoittamista, vaan perustin tämän blogin, jossa tuumailen etupäässä kirjoista ja teatterista. Minulle blogin kirjoittaminen on ennen kaikkea osoitus itselleni, että olen edelleen olemassa. Sitäkin hienompaa on, että tämänkertaista tekstiä laatiessani tiedän, että olen tavoittanut blogillani jo 15000 lukijaa, vaikka blogin aihepiiri on varsin suppea. Kiitos teille kaikille kiinnostuksesta!
Ja ne kirjat, joita arvioin, hankin käsiini aivan samalla tavalla kuin kuka tahansa kirjaston käyttäjä, varaamalla ja lainaamalla. Siksipä tämänkin Tommi Kinnusen jo viime syyskuussa ilmestyneen romaanin sain käsiini vasta nyt, mutta minua se ei haittaa lainkaan. Olenpahan täsmälleen samalla viivalla kuin muutkin Kinnusta lukevat.
Toki olen pyytänyt Kajaanin kirjastoa hankkimaan joitakin sellaisia teoksia, joita kirjaston mainio väki ei ehkä olisi muuten huomannut, ja sekin on toiminut mitä joustavimmin. Vaan nyt Kinnuseen.
***
Olen lukenut kaikki Kinnusen neljä edellistä romaania. Joistakin olen pitänyt kovasti, vaikka jotkut ovat osuneet vähemmän tehokkaasti. Kinnusen uusimman romaanin Pimeät kuut tunnistaa heti Kinnusen kirjoittamaksi, pohjoista mieltä syväluotaavaksi, ajatuksia herättäväksi teokseksi.
Juonensa tasolla Pimeät kuut seuraa lukuvuoden ajan kuusikymppisen, monella tavalla vaurioituneen opettajan, Elna Suorajärven elämää.
Eläkettä odottava Suorajärvi ajautuu urallaan yhä syrjemmälle.
Kinnusen kuvaaman vuoden Suorajärvi elää ja opettaa jossakin pohjoisen kairassa, tiettömän taipaleen takana sijaitsevassa, saksalaisilta polttamatta jääneessä, vetoisessa parakissa syrjäseudun lapsia, eikä se ole helppoa, kun koulun johtokuntaakaan ei kiinnosta oikein mikään muu kuin se, että joku siivoaisi ilmaiseksi koulun huussin lattian.
Oman erityisen piirteensä tarinaan tuo se, että Elna sattuu olemaan nainen, joilla jostakin kumman syystä ei tuohon aikaan ollut Suomen kansakoululaitoksessa samoja etuja kuin miesopettajilla. Rakenteilla olevan uuden koulun yhteyteenkin miesopettajalle rakennetaan tilavampi asunto kuin naiselle.
No. Elna tietää, mitä tekee ja mihin on suostunut. Siksipä hän ei alistukaan kaikkeen, mihin koulun miehistä koostuva johtokunta hänen haluaa taipuvan. Opettaa hän osaa ja opettamaan hän on lupautunut.
***
Samalla, kun tutustuu eri-ikäisiin oppilaisiinsa ja opettaa pienimmille lukemisen taidon ja isommille kertotaulujen salat, Elna purkaa omaa vähintäänkin traumaattista elämäänsä, johon antavat mausteensa niin kuollut äiti ja ilkeä sisarpuoli kuin jokunen entinen rakastettukin.
Elna tietää tehneensä elämänsä aikana virheitä, muttei enää jaksa katua niitä. Elämää virheetkin ovat olleet, jos kohta jotkut niistä varsin syvältä kouraisevia, kun takana ovat sotavuodet, jotka eivät ole tehneet kenenkään elämästä ainakaan helpompaa.
Samalla, kun purkaa Elnan mieltä ja kokemuksia, Kinnunen uppoaa hämmästyttävän tarkasti sodanjälkeisen Suomen syrjäseutujen ja koululaitoksen oloihin ja käytäntöihin. Kirjansa lopussa Kinnunen luettelee lähteensä, mutta opettajuuden syvintä olemusta hän on varmasti pohtinut ihan arkisessa ammatissaan opettajana, eikä siitä löydy etsimälläkään mitään falskia. Lapset ovat lapsia, eikä heidän pidä kärsiä siitä, jos opettaja kärsii.
Yhdessä asiassa Kinnunen turvautuu varsin perinteiseen ratkaisuun. Sitä mukaa, kun Elnan yksinäinen kouluvuosi ilman aikuista seuraa kuluu, hän tervehtyy ja saa ajatuksensa kasaan niin, että kun koivut vihdoin puhkeavat lehteen, hän on valmis palaamaan sivistyksen pariin ja kohtaamaan viimeiset vastuksensa.
Samaan aikaan kehitys kehittyy, uusi koulurakennus nousee ja koulun pihaan asti jyrätään tie. Elnan nimeämät kankaat ja suonlämpäreet väistyvät, kun silloinen nykyaika pyrkii perille. Tässä nykyisessä ajassa vain yksi on varmaa: tuotakaan koulua ei enää ole.
Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. WSOY, 2023. 284 s.
Kommentit
Lähetä kommentti