Murakamia lyhyinä erikoisina

Haruki Murakamin kertomuskokoelma Ensimmäinen persoona on parin vuoden takaa. Kuva: Elena Seibert / Tammi.

Yleensä, kun alan kirjoittaa, yritän järjestää ympäristöni mahdollisimman hiljaiseksi, mutta nyt en. Tuntuu jotenkin luontevalta, että kun pohdin Haruki Murakamin tuoretta novellikokoelmaa Ensimmäinen persoona, radiosta kuuluu samaan aikaan Muistojen bulevardi. Siitä, muistoista ja musiikista, on kysymys myös Murakamin teksteissä.

Lainasin otsikkoon lyhyet erikoiset Veikko Huoviselta, sillä tuo sanapari sopii tämän tekstikokoelman arvioon kuin tyylikäs jazz hämyiseen baariin, jossa Murakamin minä-kertoja tälläkin kertaa usein vierailee.

En osaa sanoa, miten tarkasti Ensimmäinen persoona noudattelee Murakamin omia elämänkokemuksia, mutta se on ainakin varmaa, että hän tietää tavattoman tarkasti, mistä kirjoittaa. Kokonaan eri asia on se, että tällä kertaa ainakin suomalaisen Murakami-fanin on paikoin vaikeaa innostua, sen verran spesifejä tietoja tai omakohtaisia kokemuksia vaikkapa japanilaisesta baseballista haltioituminen vaatisi.

                                                     ***

 

Ensimmäinen persoona vie lukijan matkalle varttuneen miehen muistelmiin. Mukaan on mahtunut niin ensimmäisiä tyttöystäviä kuin, todellakin, kertomus siitä, miten ensimmäisestä persoonasta tuli sen ja sen japanilaisen baseball-joukkueen vankkumaton kannattaja jo siinä vaiheessa, kun joukkue oli sarjassaan vihoviimeinen ja kun takarajan takana istuttiin ja juotiin olutta kuluneella nurmikolla, kun joukkueella ei ollut rahaa rakentaa sinne katsomoa.

Murakami antaa sankarinsa kertoa myös tämän ensimmäisten tekstien syntymästä. Erityisen laveasti, jos nyt kertomuskokoelmasta voi niin sanoa, Murakami muistelee musiikkihistoriaansa, ja niissä tarinoissa hän on ehdottomasti parhaimmillaan oli sitten kyse klassisesta musiikista tai jazzista tai ihan vain rokista. Ne hän aikoinaan jazz-klubia pyörittäneenä ihmisenä tuntee kuin mestarifonisti soittimensa mahdollisuudet.

Eihän Murakami niin yksinkertainen ole, että kirjoittaisi vain musiikista, ei todellakaan. Jokaikinen musiikista liikkeelle lähtevä tarina, niin Charlie Parker Plays Bossa Nova kuin With The Beatles vie lukijansa nuoren miehen kokemuksiin. Pari kirjoittajan laatimia runoja käsittelevää kertomusta jäävät jotenkin kaukaisiksi.

Tuo Charlie Parker -tarina on muuten ehkäpä kirjan merkillisin: Murakamin kertojaminä kertaa siinä kirjoittamaansa levyarvostelua äänitteestä, joka ilmestyi vasta vuosia Parkerin kuoleman jälkeen. Yhtä kaikki, netistä levy kuitenkin löytyy.

                                                ***

Se, joka on lukenut Murakamia laajemmin, tietää, että hänen tarinoissaan ihmiset osaavat kissojen kieltä ja maan alta löytyy aivan uusia maailmoita. Näihin tunnelmiin Murakami päätyy tällä kertaa harmillisen harvoin, mutta silloin, kun se tapahtuu, Murakami tarjoaa lukijalleen ehdottomasti aidointa itseään.

Tässä kokoelmassa tuota kirjailijan ominaispiirrettä edustaa tarina nimeltä Shinagawan apinan tunnustuksia, vaikkei tämänkään tekstin ainoa viehätys ole se, että ränsistyneeseen kylpylään töihin asettunut apina puhuu ihmiskieliä ja juo sankarimme kanssa olutta, vaan se kaikki, mitä ja mistä apina puhuu. Itselleni tarina tuo mieleen miehen varhaisen mestarillisen romaanin Kafka rannalla, jossa vammautunut ja kaiken elämästään unohtanut mies saa vastineeksi kyvyn keskustella kissojen kanssa.

Näillä kohtaamillaan ja kuvaamillaan ihmeillä, näin ajattelen, Murakami haluaa muistuttaa lukijoilleen, miten ihmeellistä ja monimuotoista elämä on ja miten väärin on ajatella, että ihminen olisi kaiken mitta ja hänen arkitajuntansa havainnot ne kaikkein tärkeimmät havainnot. Eivät todellakaan ole.

                                            ***

Kitaristi Jukka Tolonen lopettelee juuri nyt tämänkeltaista Muistojen bulevardia kauniilla Wedding Songillaan. Sen kuunteleminen rauhoittaa, tasoittaa ja kääntää katseen sisään päin. Niin tekee myös Murakami Ensimmäisellä persoonallaan, vaikkei aivan niin upeasti kuin pitkillä ja polveilevilla romaaneillaan. Silti: Murakami-fanin ei todellakaan kannata jättää tätä teosta väliin.

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona. Japanin kielestä suomentanut: Antti Valkama. Tammi, 2022. 189 s.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna-Liisa lavalle vimmalla ja voimalla

Nälkämaan Jussit ovat tositelkkariakin todempia

Routa rikkoo tanssin rajoja