Humanismin väkevä puolustus

 

Tutkijatohtori Jarno Hietalahti työskentelee Jyväskylän yliopistossa. Kuva: Joonas Pennanen.

Olen aina pitänyt itseäni humanistina. Yksi tärkeimmistä maailmankatsomukseeni koskaan vaikuttaneista kirjoista on Georg Henrik von Wrightin neljän vuosikymmenen takainen Humanismi elämänasenteena.

Mieleeni ovat kuitenkin syöpyneet syvästi myös Aulikki Oksasen runon sanat, jotka Agit Prop -yhtye lauloi:

Pitäkööt leijonat makeiskorinsa / puolueettomat humanistit korulauseensa  / tätä vääryyttä vastaan / ei taistella kukkasin ja niin edelleen.

Viimeisimmissä kirjoituksissaan von Wrightkin antoi periksi humanismikritiikille ja laajensi näkökulmaansa koko elonkehän käsittäväksi. Ihminen ei olekaan kaiken mitta eikä keskipiste.

Olen siis vuosikaudet poukkoillut humanismini kanssa äärestä toiseen pitäen mielessäni kuitenkin koko ajan Immanuel Kantin sanat siitä, että ihminen ei ole väline vaan päämäärä.

Tästä kaikesta, ja toki paljon laveammasta keskustelusta jyväskyläläinen filosofi ja tutkijatohtori Jarno Hietalahti on kirjoittanut väkevän ja intohimoisen humanismin puolustuspuheen nimeltä Ihmisyyden ytimessä - filosofisen humanismin idea (Gaudeamus, 2022).

Teoksessaan Hietalahti käy läpi ei enempää eikä vähempää kuin koko länsimaisen filosofian historian osoittaakseen, miten humanismi on ollut, on ja hänen mielestään tulee jatkossakin olemaan tärkeä tapa ajatella ihmistä ja hänen osaansa maailmankaikkeudessa.

Erityisesti yksi asia Hietalahden pohdinnoista käy erinomaisesti selville: humanismi on aika epeli maailmankatsomukseksi sopeutumaan kulloiseenkin historialliseen tilanteeseen. Hietalahti onnistuu nimittäin kääntämään melkeinpä kaikki humanismin kritiikin sen itsereflektioksi, niin myös von Wrightin viimeisimmät pohdinnat.

 

                                                             ***

"Humanismi on läpi historiansa haastettu paitsi ajatuksen myös käytänteiden tasolla", Hietalahti kirjoittaa kirjansa saatteeksi. Kirjoittaja ei kuitenkaan tartu vaikkapa väkivaltaisen ääriliikehdinnän humanismin perusperiaatteita uhkaavaan toimintaan, sillä ne eivät hänen mielestään tarjoa "humanismille varsinaista filosofista ongelmaa, vaan toimivat lähinnä osoituksina humanismin vastavoimista".

Rajaus on erinomainen, sillä esimerkiksi rasismi on niin väärä ajattelumalli, ettei sen perkaamisen kannata uhrata sivutilaa. Sen sijaan Hietalahti nostaa esiin neljä oikeaa humanismille tarjottua filosofista haastetta, antihumanismin, feminismin, transhumanismin ja posthumanismin.

Mielenkiintoisen parin Hietalahden ajatuksille saa vaikkapa tuoreesta Maija-Riitta Ollilan teoksesta Tulevaisuuden paranneltu ihminen (Otava, 2023), jossa Ollila pohtii samoja kysymyksiä kun Hietalahti, mutta käytännön kautta. Samat anti- ja transhumanismit sieltäkin nousevat esiin.

Hietalahti lähtee liikkeelle antiikista, jossa ihmisen arvo alettiin nostaa kaikkien muiden olevaisten arvon yläpuolelle kuitenkin siten, että arvo oli vain vapailla miehillä, ei kenelläkään muilla. Sieltä Hietalahti jatkaa Marcus Tullius Ciceroon ja Nicolo Machiavelliin, joka kirjoittajan mielestä oli huomattavasti julkikuvaansa lempeämpi ajattelija.

Erasmus Rotterdamilaisen mukana kuvaan astuu huumori, jonka filosofiasta Hietalahti on julkaissut kirjan jo aiemmin. René Descartesin ja Baruch Spinozan kautta kuva tarkentuu Immanuel Kantiin ja Friedrich Schilleriin. Karl Marx tuo mukaan sosiaalisen ihmisen ja niin tärkeän vieraantumisen käsitteensä. Jean-Paul Sartre saattaa teoksen nykypäivään, Erich Frommiin, Hannah Arendtiin, Eino Kailaan ja jo mainittuun von Wrightiin. 

Tarjolla on siis melkoinen filosofinen kiertoajelu, muttei syyttä eikä suotta. Kaikkein näiden ajattelijoiden kautta Hietalahti pystyy osoittamaan, miten eläväinen ja notkeasti aikansa haasteisiin reagoiva maailmankatsomus filosofinen humanismi on.

                                                            ***

Hietalahden filosofinen humanismi on kaikkea muuta kuin dogmaattinen kokoelma jonkun muinaisen ajattelijan lausumia hokuja. Toki tuo jo alussa mainitsemani Kantin ajatus ihmisestä päämääränä eikä välineenä on oikeastaan kaiken pohjana, mutta sitä mukaa kun ajatus ihmisestä laajenee antiikin vapaista miehistä kaikkiin ihmisolentoihin tai eläinten oikeuksiin ja ihmisen alati sanoisinko pienenevään tai karisevaan arvoon kaiken mittana ja maailmankaikkeuden kruununa, humanismi löytää sillekin perusteet.

Feministisen humanismin kritiikin Hietalahti syleilee humanismin itsereflektioksi ja transhumanismia hän kavahtaa, mutta ajatusta ihmisen erosta muista luontokappaleista hän ei hylkää, päinvastoin. Kun me ihmiset kykenemme ymmärtämään kokonaista maailmaa ja siinä esiintyvää kärsimystä, meillä on myös mahdollisuus etsiä ratkaisua kärsimyksen ongelmaan, ja tätä kykyä meidän on syytä vaalia.

"Jos ihmisen lähtökohdista on luovuttava, tällöin on hylättävä myös etiikka", Hietalahti ajattelee, sillä  "Ihminen on eettinen, tietoteoreettinen ja metafyysinen kokonaisuus."

Meidän on ajateltava maailmankaikkeutta ja sen kärsimystä tässä ja nyt, sillä mikään muu eläin kuin ihminen ei voi käsitteellistää maailmaa ja antaa sille näin merkityksen, Hietalahti perustelee.

Varmaan näin on, kunnes ihminen pääsee oikeasti perille siitä, miten toiset eläimet ajattelevat tai mahdollisesti käsitteellistävät maailmaa, mutta omalla tavallaan, tietenkin. Siinäkin vaiheessa filosofinen humanismi etsii vastauksia esiin nouseviin uusiin ongelmiin. Aivan kuten on tehnyt tähänkin asti.

Jarno Hietalahti: Ihmisyyden ytimessä - filosofisen humanismin idea. Gaudeamus, 2022. 326 s

 


 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna-Liisa lavalle vimmalla ja voimalla

Nälkämaan Jussit ovat tositelkkariakin todempia

Routa rikkoo tanssin rajoja