Kultti-Mannerheimin monet kasvot
Joillekin Carl Gustaf Emil Mannerheim, jota muuten kaikkein parhaiten hänet tunteneet kutsuivat etunimellä Gustaf, on kansalaissodan päälahtari, joka oli vastuussa tuhansien punaisten sotavankien kuolemista.
Toisille sama mies on ihmeiden tekijä, joka pelasti maan ainakin kolme kertaa, ja tästä kaikesta suoriuduttuaan vähintäänkin jumalasta seuraava.
Toiset näkevät Venäjällä sotaoppinsa saaneen Mannerheimin yhä vieläkin valkoisena kenraalina, kun toisille hän on toisen maailmansodan aikana kannuksensa ansainnut Suomen marsalkka.
Kuvissa on eroa, niin kuin on miehestä tehdyissä patsaissakin. On aivan eri asia, kuvataanko Mannerheim Tampereen vuoden 1918 taistelupaikkoja katselevana valkoisena kenraalina vai hevosensa selkään nouseena sotien jälkeisenä koko maan marsalkkana.
Yksi on kuitenkin selvää: molemmat kuvat täydentävät Mannerheim-kulttia, joka on osin täysin tietoisesti rakennettu ja jonka rakentamiseen mies itsekin osallistui.
Tätä kaikkea historioitsija Tuomas Tepora purkaa tuoreessa kirjassaan Sankari ja antisankari. Mannerheim-kultin pitkä vuosisata (Gaudeamus, 2023) ja mielenkiintoisestipa purkaakin. Jo kirjan nimen rinnastuskonjunktio ja kertoo, että Mannerheim on paljon enemmän kuin vain se, mitä hänen elämässään todella tapahtui.
***
FT Tuomas Tepora on niitä nuoren polven suomalaisia historiantutkijoita, jotka eivät kysy vain mitä ja missä, vaan porautuvat syvälle ilmiöihin ja niiden kulttuurisiin syihin. Tähänastisissa teoksissaan hän on tutkinut ansiokkaasti niin sodan- ja tunteiden kulttuurihistoriaa, nationalismia kuin ryhmäsymboleita. Miehen vuosikymmenen takainen teos Sinun puolestas elää ja kuolla palkittiin vuoden 2011 tiedekirjana.
Jos tutkija uskaltautuu pohtimaan kansallisia symboleita, hänellä on kykyä tarttua myös yhteen suurimpaan suomalaiseen historiamyyttiin eli Mannerheim-kulttiin. Sen perkaaminen nimittäin vaatii niin kykyä kun uskallustakin, sillä joskus tuntuu siltä, että pieninkin arvosteleva sana Mannerheimista saa suomalaisen itsetunnon mannerlaatat sellaiseen liikkeeseen, ettei niitä saa pysähtymään edes marsalkan sauvalla.
Sankari ja antisankari ei ole Mannerheimin elämäkerta, joskin Tepora kertaa marskin vaiheet teoksensa alkupuolella tiiviisti ja sopivan tarkasti. Sen sijaan se on kirja, jossa hän käy läpi erinäisiä patsas- ja muita kiistoja osoittaakseen, miten kuva Mannerheimista muuttuu aikojen kuluessa, milloin hänet nostetaan ihmiskuntaa korkeammalle jalustalle, milloin taas revitään alas Pispalan harjulta nukkeanimaatiossa, joka kertasi vanhaa tamperelaista tarinaa Mannerheimin seksisuhteesta sotilaspalvelijaansa.
Vaikkei Katariina Lillqvistin vuonna 2008 ensi-iltansa saanut animaatio Uralin perhonen Mannerheimin seksuaalisesta suuntautumisesta pysty pilkkomaan Mannerheim-myyttiä palasiksi, se kertoo omalla tavallaan siitä, miten vahva Mannerheim-kultti oikeasti on. En muuten edes usko, että näinä aikoina moista homoussyytettä kehdattaisiin edes esittää, niin paljon tolkummaksi julkinen keskustelu ihmisten sukupuolista on kehittynyt, mutta animaatio sinänsä on kyllä taiten tehty.
No. Ei meille kelvannut myöskään musta mies Mannerheimina, mutta eivät suuresti isänmaalliset ja Mannerheim-kultin lumoissa eläneet entiset sotilaat ja muut Mannerheim-entusiastit saaneet aikaan suunnittelemaansa suurta marskielokuvaakaan, kun maksumiestä ei lopulta löytynyt, vaikka pääosan esittäjäkin ehdittiin jo esitellä.
***
Ehkäpä kiinnostavin osa Mannerheim-kulttia on kuitenkin koko aja näkösällä niissä lukuisissa kenraalia ja marsalkkaa esittävissä patsaissa, joita tähän maahan on pystytetty. Vaikka into on aina ollut kova, Tepora muistuttaa, ettei oikeastaan ainuttakaan patsasta saatu jalustalleen noin vain. Erityisesti sisällissodan aikaista kenraalia kuvanneet patsaat saivat syystäkin vastaansa sen kansanosan, joka katsoi Mannerheimin syyllistyneen sisällissodan jälkeisiin hirmutekoihin vähintäänkin niin, ettei niitä estänyt.
Yksimielisempiä oltiin sitten niistä patsaista, joissa Mannerheim ratsasti Suomen itsenäisyyden toisessa maailmansodassa pelastaneena, muttei niitäkään pystytetty noin vain ja jos pystytettiin, kiistat saatiin kyllä aikaan vaikka jälkikäteen. Tästä erinomainen esimerkki on Helsingissä seisova ratsastajapatsas, jonka viereen ei esimerkiksi kenraali Adolf Ehrnroothin ja kumppaneiden mielestä mitenkään voitu edes ajatella arkkitehti Steven Hollin piirtämää nykytaiteenmuseota Kiasmaa.
Tragikoomisinta patsaan puolustamisessa oli ehkä se, etteivät siinä vaiheessa patsasta reunustaneet ränsistyneet VR:n makasiinit mitenkään marsalkan ratsastusta haitanneet.
***
Yksi asia on varmaa: Mannerheim-kultti elää ja voi hyvin. Marsalkalla on helppo ratsastaa milloin minkäkinlaiseen sisä- tai kulttuuripoliittiseen taistoon.
Sekin on varmaa, etteivät Mannerheim-kiistat jää tähän. Tulevien vuosien mittaan jotkut yrittävät pönkittää miestä jalustallaan, kun taas toiset pyrkivät kampeamaan hänet tavallisten ihmisten korkeuksille.
Ja sekin on varmaa, että historiaa tullaan käyttämään politiikassa yhtä kärkkäästi kuin tähänkin asti. Ajatus siitä, että se, joka hallitsee menneisyyden, hallitsee myös tämän päivän ja tulevaisuuden elää ja voi hyvin. Kajaanissa nähtiin muuten yksi merkki tästä talvisodan päättymisen muistojuhlassa, kun perinteisten kolmen seppeleenlaskijan lisäksi hännänhuippuna oli yksi uusi seppelöijä, sisällissotaa vapaussodaksi kutsuvien edustajat.
Tähän asti talvisodan muistoa on pyritty vaalimaan katkeran sisällissodan vuoksi saavutetun kansallisen yhtenäisyyden kunniaksi. Kaikille se ei taida vieläkään riittää.
Tuomas Tepora: Sankari ja antisankari. Mannerheim-kultin pitkä vuosisata. Gaudeamus, 2023. 300 s.
Kommentit
Lähetä kommentti