Silent scream opettaa katsojaansa tarttumaan juuri tähän hetkeen

Silent scream on opiskelukavereiden, Jouni Järvenpään (vas.) ja Vincent Verburgin yhteistyön tulos. Kuva: Minna Hyvönen.

Mitä Sinulle tulee mieleen sanaparista Hiljainen huuto? Minulle jokin luontokadon yksityiskohta, jossa ihmisen hävittämän biotoopin viimeinen edustaja yrittää pelkällä olemassaolollaan kertoa, mitä kaikkea olemme tehneet väärin ja mitä meidän pitäisi tehdä, ettei tämä edustaja jäisi lajinsa viimeiseksi.

Vaan tulevat siitä mieleeni myös ihmiset, apaattisiksi nälkiintyneet lapset kärpäset silmäkulmissaan ilman, että jaksavat edes hätistellä niitä pois.

Hollantilainen tanssija ja koreografi Vincent Verburg ja hänen kajaanilainen kollegansa Jouni Järvenpää näkevät käsitteen aivan omasta näkökulmastaan, joka lopultakin viittaa kahteen edellä mainitsemaani mielleyhtymääni: kykyymme ylittää kosminen yksinäisyytemme ja nähdä toinen, oli se sitten ihminen tai joku muu luontokappale, eikä se onnistu muuten kuin elämällä tässä hetkessä.

Hiljainen huuto ei vain taida riittää kiinnittämään toisen ihmisen huomiota, vaan siihen tarvitaan myös ääntä, tai kun kyse on tanssiteoksesta, liikettä, ja sitä miehet tarjoavat yhteisessä, vuosien mittaan rakentuneessa koreografiassaan Silent scream, joka sai ensi-iltansa Kajaanissa juuri ennen vappua. Elokuussa miehet esittivät sen jo Amsterdamissa.

Vincent Verburg. Kuva: Minna Hyvönen.                                                    

                                                                            ***

Kun muistelen niitä tanssituotantoja, joita Routa Company on kuluneen näytäntökauden aikana tarjonnut, niissä kaikissa käsitellään varsin vakavia asioita, uupumusta ja ajankäytön ongelmia (Rats in the Sailing) tai kiusatuksi tulemista ja yksinäisyyttä (Kuu tuntee minut). Molemmat niistä perustuivat tekijöidensä kokemuksiin, mutta samoissa ongelmissa pyöri myös viime toukokuussa nähty Spoon River antologia, joka perustui Edgar Lee Mastersin klassikkokirjaan.

Nyt ensi-iltaan tullutta teosta sen tekijät ja opiskelukaverit ovat siis hioneet vuosien ajan, enimmäkseen etänä, niin kuin tähän korona-aikaan kuuluu. Silti teoksesta kasvaa varsin yhtenäinen kokonaisuus, jossa kaksi miestä pyörii, kierii, hyppii ja liikkuu ensin niin kuin toista ei olisi olemassakaan. Sitten yhdessä jaettu hien ja hirviurosten kiimakamppailulta vaikuttavan jakson jälkeen miehet rauhoittuvat istumaan kaksistaan, vain istumaan korostetun pienin liikkein, mutta yhdessä ja nyt.

Katsojasta tuntuu siltä, ettei hiljainen huuto riitä ylittämään kosmisen yksinäisyyden rajoja eikä kiinnittämään toisen ihmisen huomiota käsillä olevaan. Niinpä Verburgin tehtäväksi jää karjua välillä aivan oikeasti. Kun talven muissa Routa-produktioissa on ollut korostetun paljon puhetta, tässä sitä on vain muutama englanninkielinen, epäselväksi jäävä repliikki.

Jouni Järvenpää. Kuva: Minna Hyvönen.                                                     

                                                                                  ***

Kaksikon työnjako on jotensakin selvä ja looginen. Verburg ottaa massiivisempana tanssijana rajua kontaktia jopa lattiaan, kun taas hennompi Järvenpää ilmaisee itseään huomattavasti hillitymmin liikkuen, ja niin kuin alussa kirjoitin, ensin täysin toisistaan erillään, mutta loppua kohti toisensa huomaten ja huomioon ottaen. Liike yhtenee ja rauhoittuu. Huuto, hiljainen tai äänekäs, on sittenkin tavoittanut kuulijansa.

Esitys ei kuitenkaan olisi sellainen kuin se nyt on, jos mukana lavalla ei olisi myös kolmas ihminen, muusikko Juho Hannikainen sormionsa, elektroniikkansa, teippiensä sekä saksofoninsa ja huilunsa kanssa. Amsterdamin esityksessä musiikista vastasivat oopperalaulana Cristina Grifoni ja perkussionisti Robbert van Hulzen. 

Joka tapauksessa esityksen kannalta tärkeintä on, että musiikki on elävää ja että se tukee, säestää ja kommentoi koko ajan tanssia, joka on jokaisella esityskerralla erilainen. Kaikkien kolmen on pystyttävä improvisoimaan tavalla, joka näyttää ja tuntuu ehjältä.

Hannikainen onnistuu omassa roolissaan hienosti, jopa niin hyvin, että kun hänet on nostettu näkyville, lavan laidalle toki, huomasin seuraavani ajoittain pelkästään hänen touhuiluaan. Kun sitten totuin lavanäkymään, nautin tavattomasti katsella ja kuunnella Hannikaisen täysin mukana olevaa ja tanssijoiden liikkeeseen yhtyvää musiikkia. Nauhalta tuleva ääni ei olisi koskaan osannut odottaa tanssijoiden liikkeitä juuri siinä hetkessä niin kuin esityksessä mukana oleva muusikko osaa.

Esityksen ohjelmalehtisessä, jonka piirrokset ovat muuten Järvenpään käsialaa, tekijät korostavat sitä, kuinka Silent scream on esitys, joka huutaa tässä hetkessä olemisen tärkeyden puolesta. Tämän uskon. Tämän Silent scream todistaa. Tämän puhuttelevammin ei Järvenpää olisi voinut näyttämölle tanssijana palata.

Silent scream

Koreografia ja tanssi: Vincent Verburg (NL) ja Jouni JärvenpääM

Musiikki: Juho Hannikainen

Tuotanto: Routa Company ja Movementalist (NL)
Piirrokset: Jouni Järvenpää

Ensi-ilta 28.4.2023 Generaattorilla 

Muut esitykset:

lauantai 29.4. klo 19
sunnuntai 30.4. klo 15
lauantai 13.5. klo 19
sunnuntai 14.5. klo 15

Esityksen kesto on n. 40 minuuttia.