Venäjästä niin rujosti kuin siellä syntynyt vain osaa kertoa

 

Mihail Šiškinin tekemä analyysi nyky-Venäjästä teoksessaan Sota vai rauha on vähintäänkin raadollinen. Kuva: Yvonne Boehler.

Olen lukenut jonkun Mihail Šiškinin kirjoittaman romaanin, mutta ne ovat olleet varsin hankalia ja monipolvisia tekstejä romaaneiksi. Siksipä hieman pelkäsin, mitä tuleman pitää, kun sain käteeni miehen kirjoituskokoelman Sota vai rauha - kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (WSOY, 2023), mutta turhaanpa pelkäsin. Šiškinin teksti on tässä teoksessa terävää, selvää ja tiukasti ajateltua.

Viimeistään tämä kirjoituskokoelma kertoo meille, miten huolissaan Šiškin on entisestä kotimaastaan ja sen tilasta. Sodan vain rauhankin hän on kirjoittanut nykyisen kotimaansa kielellä saksaksi, mutta se ei totta vie hankaloita hänen kykyään hahmottaa sitä jatkumoa, jonka takia Venäjä nyt murhaa viattomia naapurimaassaan.

Mutta lähdetään tästä: Šiškin kuvaa venäläistä ajattelua ja hallitsijoitten suhdetta hallittuihin mainiosti. Vallanpitäjät valehtelevat. Hallintoalamaiset tietävät, että vallanpitäjät valehtelevat, mutta ei tässä kaikki. Vallanpitäjät tietävät, että hallintoalamaiset tietävät heidän valehtelevan. 

Silti sama pyöritys ja ihmisten alistaminen jatkuu vuosisadasta toiseen, eikä kukaan tee millekään mitään, sillä nöyryytetyksi tuleminen on syöpynyt niin syvään venäläiseen mieleen, ettei minkäänlaista muutosta ole edes näköpiirissä.

Olihan lokakuun vallankumous, väitätte vastaan. No niin oli, mutta kuinka kauan meni ennen kuin Vladimir Leninin keskimä sortomuoto proletariaatin diktatuuri alkoi katkoa kansalaisten kauloja. Neuvostoliiton romahdus tarjosi muutaman vuoden demokratiaa, mutta eiväthän venäläiset osanneet elää siinä, vaan Boris Jeltsinin perheen jälkeen valtaan nousi häikäilemättömän gangsterin vetämä maailman tehokkain rosvokopla.

                                                                      ***

Šiškin vetää nyky-Venäjän käytänteiden juuret aina mongolivalloitukseen asti. 

Kun Moskova kuului mongoleille, ei näiden itsensä tarvinnut osallistua vaikkapa veronkantoon ja järjestyksen säilyttämiseen, ei tietenkään. Kansaa riistivät jo tuolloin aitovenäläiset mongolien vassallit, jotka hyötyivät itse asemastaan. Ja sama meno jatkui, kun tsaarit astuivat valtaan, ja kun kommunistit kaappasivat sen ja nyt, kun Vladimir Putinin porukat ryöstävät kansaa.

Tulkitsen Šiškinin ajattelua niin, ettei tavallinen kansa ala helposti pullikoida, mutta kaikki kehittävät kaiken aikaa keinoja, millä pärjätä kulloisessakin systeemissä laillisuuden rajoja venyttämällä. Varastaa saa, niin kuin valehdellakin.

Suurin ja hirvein Venäjän virheistä liittyy juuri valehtelemiseen. Kun kansalta kielletään sen historia ja kun sille tuputetaan Voiton päivän ideologiaa, järjestelmän paraneminen ei pääse liikkeelle. Demokratia vaatii rehellisyyttä ja virheiden tunnustamista, mutta siihen nyky-Venäjällä ei olla menossa, päinvastoin. Josif Stalinin hirmuteoista ei puhuta. Niihin on palattu.

                                                                     ***

Šiškin ei todellakaan säästä sanojaan, kun kuvaa nykyvenäläistä mentaliteettia. "Todellinen orjuus on aina hiukan vapaaehtoista", hän lataa ja jatkaa: "Vallanpitäjät eivät tarvitse hyvinvoivaa itsetietoista keskiluokkaa, päinvastoin, parhaita alamaisia ovat kerjäläiset ja tyhjätaskut, jotka ovat täysin riippuvaisia valtion almuista pienen palkan muodossa."

Mutta Šiškin ei tyydy edes tähän. Hän väittää, että Venäjältä puuttuu yksi demokraattisen kansalaisyhteiskunnan tärkein tekijä eli kansalaiset. Ja tottahan se onkin. Meillä täällä Suomessa on juuri nähty, miten demokratia toimii: kansalla on oikeus vaihtaa johtajansa. Venäläisten on pakko äänestää väärennettävissä vaaleissa sitä, jonka eliitti haluaa jatkavan.

Se, että Venäjästä tulisi joskus demokraattinen maa, jonka kansalaiset voisivat vapaasti tavoitella onneaan, on muutaman Siperian halki tehdyn jalkapatikkamatkan päässä todellisuudesta. Šiškin ei edes kuvittele, että riittää, että nykyhallitus kaatuu. Tarvitaan vuosikausien työ, että maahan saadaan kasvatetuksi kansalaisia, jotka luottavat kansalaisyhteiskuntaan.

Jos urakan valtavuutta ja riskejä vertaa vaikkapa sosialismiin ja sen keskeiseen dogmiin uuden sosialistisen ihmisen kasvattamisesta, niin siihenkin meni vuosikymmeniä ja lopputulos on ehdottoman karmea.

                                                                   ***

Šiškinin nykyinen kotimaa Saksa joutui maailmansotien ja natsien valtakauden jälkeen hirveään myllyyn. Kaikki menneisyyden teot oli kaivettava esiin ja käsiteltävä. Kollektiivinen syyllisyyden määrä oli mittaamaton. Miksi sallimme kaiken tämän tapahtua? Miksi katsoimme sivuun, kun naapureita murhattiin?

Sama on edessä myös Venäjällä, jos se tahtoo joskus nousta historiansa yläpuolelle niin, etteivät vuosisataiset hirmuteot vain peity uusilla.

Šiškinillä ei ole harhaluuloja muutoksen mahdollisuudesta, mutta hänen on kuitenkin pakko uskoa siihen. Emme mekään voi elää rauhassa ja turvassa maailmassa, jossa toistasataa miljoonaa ihmistä suostuu yhdessä valehtelemaan ja kieltämään menneisyytensä. Toivo paremmasta on pakko olla.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha - kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suomentanut: Sirpa Hietanen. WSOY 2023. 222 s.