Ian McEwanin Opetukset panee pohtimaan ja puhumaan

Opetukset on kirjailija Ian McEwanin seitsemästoista suomennettu romaani. Kuva: Annalena McAfee / Otava.

Harvoinpa olen lukenut kirjan, josta on ollut aivan pakko puhua jokaisen siihen tarttuneen kanssa. Harvoin, vaikken muuta oikein tunnu tekevänkään kuin lukemasta päästyänikin lukevani. 

Kirja, jonka kanssa minulle kävi näin, on brittiläisen Ian McEwanin jo viime syksynä ilmestynyt romaani Opetukset. Itse asiassa se on ehkäpä yhden suosikkikirjailijani paras romaani koskaan. Sitä se on siksi, että jälleen kerran McEwan ajattelee upeasti tässä Juhani Lindholmin suomennoksessa, ja niin vaativasti, että kirja todellakin pakottaa lukijansa kerta toisensa jälkeen ottamaan kantaa. Tekikö kirjan sankari Ronald oikein? Entä hänen pianonsoitonopettajansa? Puolisonsa? Vanhempansa?

Kaiken tämän McEwan rakentaa tarinaan, joka seuraa kirjailijan itsensä ikäistä, puolivälissä kahdeksankymppistä miestä tämän poika-ajoista aina vanhuuteen asti samaan aikaan, kun  maailmantapahtumat kiitävät romaanissa ikään kuin aikajanalla Kuuban kriisistä Margaret Thatcherin valtakauteen ja Berliinin muurin murtumisesta viime vuosien koronasulkuihin muista, pienemmistä maailmanpolitiikan tapahtumista puhumattakaan.

Kun itse olen vuosikymmenen McEwania nuorempi, Kuuban kriisistä ei ehtinyt muodostua minulle minkäänlaista muistijälkeä, mutta Tsekkoslovakian miehityksen muistan, kun makasin mummolassa pirtin penkillä ja kuuntelin uutisia, joista ukkini päätteli Lieko Zachovalován raporttiin keskittyneenä, että nyt alkoi kolmas maailmansota.


 Kannen kuva: Tina Berning.

                                                               ***

Maailmantapahtumat ovat Opetusten kannalta olennaisen tärkeitä, sillä McEwanin sankari kuuluu maansa työväenpuolueen vasemman laidan kannattajiin, joille esimerkiksi DDR oli se ainoa oikea sosialistinen maa, jossa asiat olivat hyvin, vaikkeivät lopulta olleetkaan.

Jos romaanista etsii sen avainkokemusta Ronaldin kannalta, se on ehdottomasti aika, jolloin hänet pannaan sisäoppilaitokseen ja kun hän tutustuu vaativaan pianonsoitonopettajaansa, joka tekee lopulta Ronaldille asioita, joita me pidämme tässä ajassa vakavina rikoksina.

Toinen ja ehdottomasti yhtä tärkeä tapahtuma on, kun Ronald huomaa jääneensä Lawrence-vauvansa yksinhuoltajaksi, kun puoliso, Alissa, jonka kanssa hän on puhunut jopa toisen lapsen hankkimisesta, ottaa ja jättää koko revohkan painottaen jälkeensä jättämässään jäähyväiskirjeessä, että häntä on kenenkään turha alkaa etsiä. Hän on valinnut toisin, ja sillä hyvä.

Tästä alkavat Ronaldin aikuisuuden vuodet, jolloin hän pohtii, miksi hänelle kävi näin ja miksi hän ei oikein koskaan osaa asettua aloilleen kulloisenkin naisystävänsä kanssa. Taustalla kummittelee koko ajan se, miksi Alissa sai pikkuperheestä tarpeekseen. Lähtikö Alissa omista syistään vai Ronaldin takia?

                                                            ***

Ja nyt me lähestymme niitä asioita, jotka panevat pohtimaan kirjan henkilöiden valintoja tavallista perusteellisemmin. Pianonsoitonopettaja teki neljätoistavuotiaalle pojalle mitä teki, ja vieläpä niin, että poika oli kokemuksistaan jonkun aikaa suorastaan ylpeä, mutta entäpä jos opettaja olisi ollut mies ja Ronald tyttö? Olisiko se ollut vähemmän ymmärrettävää? Eivätkö pojat ole suojelua tarvitsevia lapsia siinä, missä tytötkin?

Alissa lähti ja loi uran, mutta oikeuttiko se, että hänestä tuli kuin tulikin alansa mestari, tekemään niin kuin hän teki? Entäpä, jos hän olisi epäonnistunut? Olisiko silloin ollut oikein, että hän hylkäsi vauvansa? 

Olisiko Alissa voinut sovittaa urahaaveensa muiden ihmisten tarpeisiin? Ehkä ei, ainakin sillä tavalla meille näitä ihmisnerojen tekoja perustellaan. Hyvä kotoinen ja oikean elämän esimerkki on vaikkapa Jörn Donner, joka tuntuu käyttäneen ja vaihtaneen ihmisiä kuin sukkia.

Entä miten kummallisen sinisilmäisiä me täällä hyvinvoivassa lännessä elävät ihmiset oikein olemme? Ronald ja hänen toverinsakin pyrkivät väen väkisin romantisoimaan itäisen Saksan arjessa elävien ystäviensä kohtaloa. Parempi DDR kuin pelkkä kapitalistinen Saksa. Niinkö muka?

Syvyyttä tarinaansa McEwan tuo sillä, että Ronald saa lopulta selville myös niin omien vanhempiensa kuin Alissan vanhempien tarinat. Monet lapsuuden aikaiset kysymykset, joita ei tuolloin voinut ääneen kysyä, saavat vuosikymmenten jälkeen vastauksia, jotka yllättävät, jopa shokeeraavat. Äidit ja isät tippuvat niiltä korokkeilta, jonne lapset ovat heitä ikänsä katselleet, mutta samalla he ja heidän päätöksensä osoittavat, miten samalla tavalla inhimillisiä olentoja hekin ovat olleet.

Lopulta on pojantyttären vuoro tarttua vanhaa sormesta ja ohjata häntä oikeaan suuntaan. Sinne, missä elämä lopultakin saa merkityksensä.

Ian McEwan: Opetukset (Lessons). Suomentanut: Juhani Lindholm. Otava 2022. 650 s.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna-Liisa lavalle vimmalla ja voimalla

Nälkämaan Jussit ovat tositelkkariakin todempia

Routa rikkoo tanssin rajoja