Mies ja luokkahäpeä

Éduard Louis Frankfurtin kirjamessuilla vuonna 2017. Kuva: Heike Huslage-Koch / Wikimedia Commons.

Édouard Louis aiheutti melkoisen skandaalin vajaat kymmenen vuotta sitten, kun julkaisi romaanin Ei enää Eddy omasta elämästään. Siinä alkuperäiseltä nimeltään Eddy Bellegueule kertoi, millaista on elää köyhänä nyky-Ranskassa. Eihän kukaan hyvinvoiva ranskalainen tietenkään käsittänyt, millaisessa luokkayhteiskunnassa vuoden 1789 suuren vallankumouksen perillismaassa eletään, ja Louisin isku osui kerralla keskelle omahyväisen kansan itsepetosta.

Ja jottei Louisin tarina elämästään olisi helposti vaiettava ja olankohautuksella ohitettava, hän kertoi, millaista Ranskan maaseudulla on elää köyhänä homoseksuaalina, siis kaksinverroin kammoksuttuna otuksena, jota harva uskaltaisi pitää toivevävynään tai -miniänään.

Louis on jatkanut valitsemallaan ja hyväksi havaitsemallaan linjalla. Kun hän kertoi ensin omasta lapsuudestaan, hän keskittyi sitten isänsä kertomukseen ja nyt äitinsä. Jo viime syksynä ilmestynyt teos Naisen taistelut ja muodonmuutokset kertoo, miten hänen äitinsä repäisi itsensä irti entisestä elämästään, mutta vielä sitäkin enemmän kuin äidin menneisyydestä Louis kirjoittaa itsestään ja erityisesti luokkahäpeästä, josta hän niin kuin toki hänen äitinsäkin on aina kärsinyt.

Kirjan kannessa on valokuva Éduard Louisin äidistä. Kuva: Louisin kotialbumi.

                                                         ***

Helsingin Sanomat haastatteli taannoin sosiologian väitöskirjan laatinutta Jarmo Kallunkia. Kallunki käsitteli tieteen keinoin täsmälleen samaa asiaa, mitä Louis omissa pienissä, mutta äärettömän painavissa romaaneissaan.

"Kun työväenluokkaisen perheen lapsi nousee aikuisena keskiluokkaan, hän omaksuu pitkälti uuden yhteiskuntaluokkansa maun ja elämäntyylin", HS siteeraa Kallunkia, mutta kulttuurinen nahanluonti ei olekaan aivan kaiken kattavaa.

Vaikka työväenluokasta nousseet omaksuvat kyllä suuren määrän keskiluokkaisia käytäntöjä, he eivät koskaan yllä samalle kulttuuritasolle kuin keskiluokasta ponnistaneet.

Mitä Kallunki sitten tarkoittaa? Täsmälleen samaa, mistä Louis kertoo, kun hän kuvailee yliopisto-opiskelijakavereitaan ja heidän hienoja perheitään ja kulttuuria harrastavia kotejaan. Hänellä itsellään ei sellaista taustaa ole, eikä hän tunnu koskaan pääsevän eroon luokkahäpeästään. Hänen äitinsä aloittaa toki uuden kaupunkilaisen elämän uuden miehen kanssa, mutta se ei tee hänestä Louisin opiskelijatovereittensa kodeissa tapaamia sivistyneitä vanhempia.

Louis elää niin kuin ranskalaisen yliopistolaitoksen kasvatit elävät, mutta häneltä puuttuu silti se kulttuurinen pääoma, jonka akateemisesti sivistyneet vanhemmat ovat osanneet hänen ystävilleen tarjota. Hän on aina askelen jäljessä, aina nousukas. Aina on mahdollisuus, että hän paljastaa sivistymättömän taustansa sivistyneille tovereilleen jopa vieläkin, kun hänestä on neljännen romaanin tapahtuma-aikoihin tullut jo kuuluisa ja juhlittu kirjailija.

                                                    ***

Kun Louis esikoisromaanissaan Ei enää Eddy kuvaa nuoren pojan ja miehen kasvua ympäristössä, jossa homoseksuaalisuutta ei kerta kaikkiaan hyväksytä, neljänteen romaaniinsa päästessään hän tuntuu jo unohtaneen koko asian. Tulkitsen niin, että Louis on nykyisin niin ehdottoman sinut homoseksuaalisuutensa kanssa, ettei sitä tarvitse enää pohtia, mutta luokkahäpeästään hän ei ole vieläkään päässyt, ja jos Kallungin päätelmiä on uskominen, ei koskaan pääsekään.

Ehkäpä tärkein esimerkki luokkahäpeästä on se, miten maalaisen proletaarin kuuloisesta Eddy Bellegueulesta tulee nimenmuutoksen jälkeen Éduard Louis. Siihen nimeen ei kukaan tartu, eikä ainakaan tee siitä pilkkaa.

Harva kirjailija osaa kaivaa jokaiseen romaaniinsa oikeasti merkityksellisiä asioita pohdittavaksi. Louis on niistä yksi. 

Kun hän pohtii omaa kasvuaan, isänsä kuolemaa tai äitinsä muodonmuutosta, hän kirjoittaa aina kipeistä asioista, ja sen hän tekee selkeästi, mutta jotenkin niin, ettei tee niistä mitään äärettömän suurta numeroa. Hän toteaa asioita, näkee niitä ja tunnistaa niiden vaikutukset itseensä ja ympäristöönsä, ja se riittää. 

Toistasataa sivua punnittuja ajatuksia on aina parempi kuin kuusisataa tyhjänpäiväistä vyörytystä.

Éduard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset. Suomentanut: Lotta Toivanen. Tammi, 2022. 102 s.