Elizabeth Strout jatkaa mainiota Lucy Barton -sarjaansa
Lucy meren rannalla (Tammi, 2023) taitaa olla neljäs Elizabeth Stroutin suomennettu romaani kirjailija Lucy Bartonin vaiheista, niin että tämä aikuisista lapsistaan nauttiva ja alati huolissaan oleva, todella vaatimattomista oloista lähtenyt ja parikin avioliittoa kokenut Lucy on ehtinyt tulla lukijoilleen erittäin tutuksi.
Tällä kertaa Strout kuljettaa sankarinsa koronaa pakoon Mainen rannikolle, kuuluisien hummerivesien äärelle, tai oikeastaan Lucyn vie sinne hänen ensimmäinen miehensä William, jonka kolmas vaimo on juuri saanut hänestä tarpeekseen.
Williamin huoli entisestä puolisostaan on joka tapauksessa aivan todellista, kun kavereita ja tuttavia alkaa kuolla ympäriltä covid-viruksen nujertamina. Niinpä William järjestää paitsi itsensä ja Lucyn, myös heidän yhteiset tyttärensä taudilta niin turvaan kuin vain voi. Siinä sivussa Lucy todistaa, miten William alkaa lähestyä edellisessä, Voi William! -tarinassa yllättäen löytynyttä sisarpuoltaan.
Tämä juonesta, joka ei ole mitenkään mahdottoman mutkikas, vaan tapahtumat ovat sellaisia kuin ne oikeassakin elämässä voivat olla. Miten selvitä uudesta tilanteesta? Miten kestää menneisyyden painolasti? Miten suhtautua ihmisiin, joita on joskus rakastanut ja sittemmin vihannut?
Tämän kaiken Strout kirjoittaa persoonallisen kevyellä tyylillään, jota lukiessa tuntuu kuin ystävä selittäisi elämänsä tapahtumia teekupposen ääressä, ja jonka Kristiina Rikman kerrassaan viehättävästi suomentaa.
***
Strout on siitä viisas kirjailija, että vaikka hän kirjoittaa kevyesti ja vaikka hän penkoo ihmissuhteiden saloja ja vaikka hän kertoo lukijoilleen, miten laihakin sopu voi johtaa parempaan elämään kuin lihava riita, hän rakentaa tarinansa taustakertomuksen maailmaan, joka on vähintäänkin kova ja vaikea.
Koronasta ja sen vaikutuksista amerikkalaiseen yhteiskuntaan Strout kirjoittaa paljon, mutta kuin väläykseltä hän näyttää lukijoilleen myös sen, miltä hänestä tuntui katsoa Capitolin valtausta Yhdysvaltain edellisen presidentin viimeisinä virkapäivinä.
Hän kuljettaa mukanaan koko ajan myös Lucy Bartonin elämän suurinta huolta ja häpeää, jonka kautta hän katsoo myös rähinöivien äärioikeistolaisten tekemisiä. Kun elämän lähtökohdat ovat tarpeeksi heikot, monikaan ihminen ei pysty kartuttamaan itselleen sellaista kulttuurista pääomaa, joka auttaisi analysoimaan kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta, vaan heittäytyy mahanpohjan tuntemuksilla yleiseen hulluuteen.
Sitä paitsi ihminen, joka on kotoisin tarpeeksi kurjista oloista, löytää aina jonkun, jonka elämä on vielä kurjempi, mutta sen sijaan, että auttaisi tätä eteenpäin, alkaa konkreettisesti pistellä nuppineuloja tämän käsivarsiin.
Lucyn onneksi koituu se, että hän on tavanomaista älykkäämpi ja sinnikkäämpi. Silti hän tuntee alemmuutta opiskeluaikaisen poikakaverinsa seurassa, kun ei tiedä edes sitä, kuka oli Groucho Marx, ja vain siksi, ettei ollut ikinä elämässään päässyt elokuviin. Ja kun Lucyn omasta äidistä ei ole koskaan ollut mitään apua eikä iloa, hän kehittää itselleen ihannekuvaäidin, joka kyllä neuvoo tarvittaessa.
***
Strout flirttailee omien entisten romaaniensa kanssa suorastaan viehättävästi. Niinpä tässäkin Lucyn ja Williamin suhteeseen keskittyvässä romaanissa tapaamme sivuhenkilön puheissa Lucyn entisen opettajan Olive Kitteridgen, josta Strout on kirjoittanut kaksi otsikkokirjaa.
Sitä paitsi Lucy meren rannalla päättyy sen verran avoimesti, että voisin vaikka lyödä vetoa, että Strout jatkaa kirjailijansa elämän kartoittamista. Miksipä ei? Hänhän varttuu ja kypsyy omassa elämässään täsmälleen samaa tahtia kuin sankarinsa.
Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla. Suomentanut: Kristiina Rikman. Tammi, 2023. 270 s.
Kommentit
Lähetä kommentti