Vaikeiden kirjojen lukemisen viehätyksestä
Minulla oli työssä ollessani tapanani käyttää kesälomani hieman toisin kuin yleensä suositellaan. Yleisen ajatuksen mukaanhan lomalaisen on rentouduttava rasittavista töistään lukemalla kevyttä, vähintään dekkareita.
Minä ajattelin toisin. Kun minulla kerrankin oli tarpeeksi aikaa, tartuin pitkiin ja vaikeisiin kirjoihin. Sillä tavalla olen lukenut kirjallisuuden- tai tieteenhistorian kannalta tärkeitä teoksia kuten vaikkapa Sigmund Freudin Unien tulkinnan tai Danten Alighierin Jumalaisen näytelmän Fjodor Dostojevskin tai vaikkapa Thomas Mannin tuotannosta puhumattakaan.
Karmazovin veljekset olen lukenut useaan kertaan, ja aina tarina aukeaa uudella tavalla. Kun tarttuu toisen kerran Rikokseen ja rangaistukseen, pystyy hyvinkin ohittamaan Rodion Romanvitš Raskolnikovin kärsimykset ja ihmettelemään Sofia Semjonova Marmeladovin kykyä tehdä hyvää. Ja se, joka lukee Thomas Mannin Taikavuoren juuri nyt, kun Venäjä on ajanut maailman uuden maailmansodan partaalle, voi vain ihmetellä, miten tarkasti Mann tapahtumien ketjun kuvaa yksittäisen ihmisen mielen tasolta.
Sitä paitsi lukija, joka tarttuu johonkin vaikeana pidettyyn ja ehkäpä vanhaan teokseen, tulee tehneeksi kirjalle suuren palveluksen: kirjaa ei ole tarkoitettu tavaraksi, joka muuttuu käyttökelvottomaksi kuukaudessa julkaisemisestaan. Siksipä minäkin luin jo vuosi sitten ilmestyneen ja viime vuonna Tieto-Finlandian voittaneen Ville-Juhani Sutisen teoksen Vaivan arvoista vasta nyt.
Toinen syy on se, että tartuin vanhojen perinteideni mukaisesti vaikeaan kirjaan, kun kaivoin reilun vuosikymmenen lukemista odottaneen James Joycen Odysseuksen (käännös on Pentti Saarikosken, uudempi Ulysseuksen nimellä kulkeva Leevi Lehdon) käsiini ja annoin kirjan viedä, sillä kaikesta tajunnanvirrastaan huolimatta se vei. Mutta Vaivan arvoistahan minun piti käsitellä, niin että sen kimppuun nyt.
***
En usko, että tässä maassa on montakaan ihmistä, jotka olisivat lukeneet ne toistakymmentä pitkää ja vaikeana pidettyä kirjaa, jotka Sutinen esittelee. Itse olin lukenut niistä Karamazovin veljekset ja törmännyt usein Ilja Ehrenburgin ja Vasili Grossmanin teoksiin. Suurinta osaa Sutisen käsittelemistä kirjoista ei ole edes suomennettu. Irmari Rantamalan Harhamasta olen lukenut sen verran, että saatan jättää ajatuksen sen lukemisesta vielä muutamaksi vuodeksi kypsymään.
Tärkeintä tässä ei ehkä kuitenkaan ole edes se, että Sutisen kirjan lukenut ryntäisi maailman nettikirjakauppoihin etsimään vaikkapa Arno Schmidtin Bottom´s Dreamia tai äsken mainittua Harhamaa, vaan tapa, jolla Sutinen rakentaa noiden teosten avulla esseensä. Hän ei ala penkoa Karamazovin veljesten tapahtumia, vaan opastaa lukijaa sen sijaan edes joskus kokeilemaan, miten kirja kuin kirja, mutta etenkin vaikeana pidetty teos herää henkiin, kun sitä lukee ääneen.
Kun Sutinen sanoo jonkin esittelemänsä kirjan lukemisen olevan vaivan arvoista, hän todellakin tarkoittaa sanaparin molempia sanoja. Niiden lukeminen on vaivalloista, mutta kun hommaan sitten ryhtyy, se onkin kerrassaan palkitsevaa.
***
Sutinen ei kelpuuta listaansa mitä tahansa pitkää kirjaa tai kirjasarjaa. En tiedä, mitä mieltä hän mahtaa olla vaikkapa Kalle Päätalon 17000 sivun mittaiseksi venyneestä omaelämäkerrallisesta Iijoki-sarjasta, mutta ainakin mittansa puolesta sarja täyttää ainakin vaivan määritelmän. Ja onhan sarjan asetelmakin kiinnostava: kirjailija kirjoittaa itsestään eli kirjailijasta kirjoittamassa omasta elämästään ja kirjailijaksi tulemisestaan, mutta ehkäpä sarja rakentuu liikaa Sutisen nimeämän perstuntuman paradigman päälle ollakseen aidosti vaivan arvoista.
Perstuntuman paradigmaa, paluuta puhtaan maalaisjärjen aikaan Sutinen kuvaa näin: "Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sekä lukeneisuus, perehtyminen asiaan josta puhuu tai kirjoittaa että yleinen sivistyksen arvostus ovat kokeneet totaalista romahdusta lähentyvän arvonmenetyksen. Omat fiilikset ovat samalla viivalla vuosia kouluttautuneen ammattilaisen punnittujen näkemysten kanssa."
Tässä Sutinen on totisesti oikeassa. Kaiken lisäksi valtava äänikirjabuumi pilaa loput, tai niin kuin Sutisen lainaama Laura Lindstedt on kirjoittanut: "Äänikirja tuhoaa kirjan materiaallisen perustan, ja tällä on seurauksia, joita kannattaa pysähtyä miettimään. Uhattuna ovat kompleksiset kerronnalliset rakenteet, liukuvat näkökulmat, moniäänisyys, pitkät ja polveilevat virkkeet sekä kielen visuaaliset elementit."
Pystyneekö tuota enää selvemmin sanomaan.
Sutinen kirjoittaa esseissään myös sankarikirjailijamyytistä, jonka mukaan kirjailijaa ei ymmärretä ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen, jos sittenkään. Tässä kirjassaan, samoin kuin Helsingin Sanomissa taannoin ilmestyneessä esseessään Sutinen kertoo, kuinka "Suuren romaanin narratiivi jyrää tosiasiat".
"Vasta, kun kirjallisuudesta tulee normaali ammattiala, voivat kirjailijat kirjoittaa suuria teoksia myös omille aikalaisilleen", Sutinen kirjoittaa Hesarissa ja viittaa esimerkiksi kajaanilaislähtöiseen Marja Kyllöseen. "Siinä tapauksessa Vainajaisetkin olisi voinut ilmestyä jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin."
***
Kirjat, joita Sutinen esittelee, ovat kiistattomia klassikoita, ja niiden lukeminen tarkoittaa asettumista vastahankaan sen kehityksen kanssa, joka korostaa joka paikassa vain uutuutta. Itse jouduin kirjoja töikseni arvioidessani keskittymään vain uusiin kirjoihin. Unohdin kokonaan se, miten vuosikymmeniä sitten luin: menin kirjastoon, ja kun löysin kiinnostavan kirjailijan, luin kaikki hänen kirjansa miettimättä pätkääkään sitä, oliko käsissänä kymmenen vai kaksikymmentä vuotta vanha kirja.
Ja siksi tämän Sutisen esseekokoelman lukeminen nyt, vuosi sen ilmestymisen jälkeen, tuntuu niin oikealta, vaikka mies on ehtinyt jo julkaista uuden kirjan ja vaikka kuukausia ennen kuin tartuin Vaivan arvoisiin, olin jo lukenut hänen ja Ville Ropposen yhdessä kirjoittaman kirjan Sorretut sanat: vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä (SKS, 2022). Tuo teos muuten selittää sen, miksi Vaivan arvoisien analyysit neuvostoklassikoista ovat niin teräviä.
Niin kuin olen jo kirjoittanut, suurinta osaa Sutisen esittelemistä poikkeuskirjallisuuden edustajista ei ole saatavissa suomeksi, mutta muutamat suomalaiset kirjailijat ovat kyllä julkaisseet poikkeuskirjallisuutta. Yhdeksi esimerkiksi Sutinen nostaa juuri edesmenneen Miki Liukkosen teoksen Elämä: esipuhe. Niin että jos Dostojevski ei maistu tai James Joyce ei uppoa, niin tässäpä oiva opas matkalle poikkeuskirjallisuuteen.
Ai niin. Kaikki klassikoina pidetyt ja valtavat mitat saaneet teokset eivät Sutisen mielestä ole ollenkaan nauttimansa arvostuksen arvoisia. Yhden esimerkin Sutinen mainitsee pariinkin otteeseen: hän nimittäin luuli nuorena, että Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä oli juuri sellainen poikkeusteos, jota hän aina etsi. Enää se ei maistu siltä, Sutinen kirjoittaa, ja ymmärrän häntä yhtenä kirjasarjan kesken jättäneenä: madeleine-leivoksen makumuisto ei mitenkään jaksa kantaa kymmentä nidettään.
Yksi asia on vielä pakko nostaa esiin: koska Sutinen kirjoitti Vaivan arvoisen koronavuonna, hän ryhmittää esittelemänsä kirjat lukemiskuukausien mukaan. Rakenne ei ole kovin omaperäinen, sillä samaa tekniikkaa käytti Esko Valtaoja vuonna 2021 julkaisemassaan teoksessa Tiedonjano, jossa hän otti käsiteltäväkseen yhden artikkelin kunkin kuukauden Science-lehdestä.
Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain, 2022. 320 s.
Kommentit
Lähetä kommentti