Anna-Liisa lavalle vimmalla ja voimalla
Mikko (Mika Silvennoinen) palaa kotikyläänsä estämään Anna-Liisan (Milla Kuikka) suunnitteleman avioliiton. Tapahtumien taustalla vaikuttaa Anna-Liisan neljä vuotta sitten surmaama vauva (Maija Viipuri). Kuva: Veera Konsti.
Tarinanhan me kaikki muistamme.
On avioliittoa Johanneksen (Jose Viitala) kanssa suunnitteleva, vauvansa neljä vuotta aiemmin surmannut Anna-Liisa (Milla Kuikka), on Kortesuon entinen renki Mikko (Mika Silvennoinen), murhatun vauvan isä, joka luikki maailmalle, kun huomasi, miten surullisesti Anna-Liisan asiat olivat, ja on Anna-Liisan lupaus odottaa Mikkoa, joka tuleekin vaatimaan omaansa kuultuaan nuoreksi naiseksi varttuneen, viettelemänsä tytön avioliittosuunnitelmista.
Onhan mukana toki myös Anna-Liisan kotiväki, äiti (Satu Turunen) ja isä (Jukka Peltola), jotka eivät ole koskaan huomanneet, miten huonosti heidän esikoisensa voi, ja tietysti Anna-Liisan pirteä pikkusisko Pirkko (Vera Veiskola), joka kaiken heppahommailunsa ja puumajassa viettämänsä ajan keskellä huomaa muuttuvansa naiseksi.
Unohtaa ei voi myöskään Mikon äitiä Hussoa (Teija Töyry), joka auttoi Anna-Liisaa rikoksen tekemisessä ja joka nyt kiristää tiedoillaan morsianta vaihtamaan sulhastaan.
Ja kun lisätään henkilöihin pirtti, jossa kaikki tapahtuu, meillä onkin kasassa Minna Canthin viimeiseksi jäänyt, vuonna 1895 ensiesityksensä saanut kirjoittajansa toinen murhenäytelmä Anna-Liisa. Klassikko siis, ajan kulun kestänyt, niin kuin oikeat klassikot ovat, mutta klassikko myös siksi, että se kestää paitsi aikaa, myös yhä uusia tulkintoja ja näyttämöllepanoja, joista Kajaanin kaupunginteatterissa juuri ensi-iltansa saanut, Anni Mikkelssonin näkemys on varmasti vauhtinsa ja vimmansa ansiosta yksi mieliinpainuvimmista.
***
Toki Anna-Liisa on lukukokemuksenakin vaikuttava, mutta lavalla se roihahtaa liekkiin. Canth asettuu tekstissään aikaansa vastaan ja nuorten, isättömiä lapsia synnyttäneiden ja joskus heitä surmanneiden naisten puolelle niin ehdottomasti ja väkevästi, että luulen kyllä aikalaiskatsojien pidättäneen henkeään, vaikka esitykset ovat varmasti olleet huomattavan rauhallisia Mikkelssonin ja hänen työryhmänsä tulkinnan rinnalla.
Mikkelsson on erittäin uskollinen alkuperäiselle tekstille, mutta se, miten hän jalostaa, alleviivaa ja korostaa näytelmän teemoja Maija Viipurin koreografialla ja Veera Kopsalan reliefeillä, jotka kuvaavat naisen elämää eri ikäkausina, on ainutlaatuista.
Kajaanin version alku, jossa Viipuri tanssii korokkeella ja Kuikka kiertää suonsaareketta, on yksinkertaisesti pakahduttava. Se, miten Viipuri muuttuu lastansa metsässä synnyttävästä Anna-Liisasta tämän tappamaksi pienokaiseksi, ei voi olla koskettamatta.
Kuikka puolestaan on tuossa kohtauksessa, niin kuin koko näytelmän ajan, tekemisensä ahdistama, rikki revitty ihminen, joka luulee pääsevänsä elämänsä kamalimmasta tapahtumasta ottamalla miehekseen kiltin Johanneksen.
Kuikka onnistuu loistavasti kuvaamaan kehollaan ja koko olemuksellaan epätoivoaan ja omia epäilyksiään. Se, miten Mikkelsson tulkitsee Canthin tarinaa Anna-Liisan ja Mikon uudelleen kohdatessa, on uskottava. Vaikka minä en onnistunut löytämään Canthin tekstistä aivan noin tiukkaa sidettä entisten rakastavaisten kesken, Mikkelssonin näkemys siitä on ehdottoman oikea. Yhdessä on koettu jotakin sellaista, mitä ei vain voi unohtaa.
***
Viipurin tanssi ja Kopsalan reliefit tekevät näytelmästä ja Anna-Liisan kokemuksista äärettömän kehollisia, ja se on oikeastaan ainoa oikea tapa tulkita Anna-Liisan ahdinkoa. Ei lapsen synnyttäminen ole mitään salonkileikkiä, vaan raakaa ja veristä työtä, jossa nainen taitaa elämänsä aikana olla tiukemmalla kuin koskaan muulloin.
Oikeastaan ymmärrän tekijöiden tarpeen korostaa Anna-Liisan elämää kehollisuudella entistä paremmin, kun vertaan näyttämökuvaa tuoreen kirjallisuuden nobelistin, Annie Ernauxin pieneen ja koskettavaan kirjaan nimeltä Tapaus. Siinä Ernaux kertoo itselleen nuorena opiskelijana tehdystä laittomasta abortista, kun hän kulki pitkin Pariisia letku sisältään roikkuen. Jos se ei ole kehollista, niin mikä sitten? Yleensähän kirjoittajat kirjoittavat ja elokuvaajat elokuvaavat enkelintekijänsä oksettavan siististi ja ikään kuin ohimennen.
Mutta vaikka Anna-Liisa on murhenäytelmä, Mikkelsson osaa ja pystyy kaivamaan traagisista tapahtumista esiin myös hupaisia hetkiä. Niistä vastaa etenkin edestakaisin ryntäilevä ja ihmisten tekemisiä vakoileva Veiskolan Pirkko. Paikoin Veiskola tuntuu vetävän Pirkon kirkaasti yli, mutta toisaalta tähän tulkintaan se sopii oikein hyvin. Hän on kuitenkin melkein koko näytelmän ajan lapsi, joka kokee asiat lapsen ymmärryksellä.
***
Mikko (Mika Silvennoinen, oik.) palaa hämmentämään Johanneksen (Jose Viitala) ja Anna-Liisan naimisaikomuksia niin, että Anna-Liisan äitiäkin (Satu Turunen) ihmetyttää. Kuva: Veera Konsti.
Canth on niin täysin Anna-Liisansa puolella, että antaa lopussa tämän kokea valaistuksen ja tehdä sen ainoan oikean teon, jolla pääsee eroon niin tumpelosta Johanneksesta kuin niljakkaasti Anna-Liisaa kiristävästä Mikosta. Anna-Liisa päättää tekevänsä täysin toisin kuin perhe ja koko maailma hänen odottaa tekevän, ja sillä hän nousee moraalisesti ja eettisesti melkoisen vuoren huipulle, kun vaikkapa Mikon kohtaloksi jää madella lavalta täydellisesti typerrettynä.
Esityksessä kuullaan paljon musiikkia, joista näyttelijöiden laulamat ovat suomalaisen Mirel Wagnerin käsialaa. Enpä ole onnistunut kuulemaan tätä Wagneria koskaan aikaisemmin, joten kiitokset musiikkiviittauksesta. Muutakin musiikkia kuullaan tarinaa kuljettamaan, välillä vimmaisesti ja uhkaavasti, joskus seesteisesti, niin että linnunlauluun yhdistettynä se tuo mieleen Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticus -orkesteriteoksen.
Esityksen loppuun istutettu, Mikkelssonin suomentama Kate Griffinin biisi En koskaan nai miestä sitoo näytelmän teemat yhteen, vaikka suorasukaisesta tekstistään huolimatta jättääkin kuulijansa sopivasti epävarmuuden tilaan.
Mikkelssonin ohjauksesta sen sijaan ei löydy minkäänlaista arkuutta tai epävarmuutta. Ensimmäisessä Kajaanin-ohjauksessaan Vienanmeressä hän tuntui etsivän kainuulaisuuden juuria ainakin minun mielestäni vähän väärältä suunnalta, kun kepeässä Voi leipä! -esityksessä hän turvautui elävään kajaanilaiseen legendaan.
Anna-Liisassa Mikkelsson pääsee ohjaamaan liki koko elämänsä mukanaan kulkeneen näytelmän, ja se näkyy ja kuuluu. Vuosien pohdinta kypsyttää tekstin kuin tekstin. Olen varma, että Minna Canth olisi tästä tulkinnasta ylpeä.
Anna-Liisa
Ensi-ilta 16.9.2023 Kajaanin kaupunginteatterissa.
Teksti Minna Canth
Ohjaus Anni Mikkelsson
Koreografia Maija Viipuri
Lavastus Markku Hernetkoski ja Veera Kopsala
Pukusuunnittelu Tiina Siltala
Valosuunnittelu Jukka Laukkanen
Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi
Tarpeisto Soile Savela ja Ralina Matikainen
Traileri Antti Kokkola
Näyttämöllä Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen, Teija Töyry, Vera Veiskola, Maija Viipuri (Routa Company) ja Jose Viitala
Kajaanin kaupunginteatterin ja Routa Companyn yhteistuotantoa tukee Uudet Klassikot -rahasto.
Kommentit
Lähetä kommentti