Juha Hurme laulaa Kalevalan väärintulkitsijat suohon

 

Juha Hurme jatkaa Niemen ja Suomen jälkeen Kalevalan kimppuun. Kuva: SKS Kirjat.

Suohon laulamisesta on tietysti kysymys, kun kirjailija Juha Hurme pilkkoo kansalliseepokseemme Kalevalaan liittyviä myyttejä oikein olan takaa somassa pienessä kirjassaan Kenen Kalevala? (SKS kirjat, 2023.), kansallisten hurmahenkien ja Kalevalan varastajien suohon laulamisesta.

Vaikka eipä silti. Ei Hurme ole ensimmäinen myytinmurtaja tällä alalla, mutta se, että hän on tarttunut aiheeseen, kertoo, etteivät aiemmat yritykset ole onnistuneet puhdistamaan myyttiä sen kaikkein vääristellyimmistä piirteistä.

No otetaan esille vaikka yksi keskeisimmistä ja etenkin kansakunnan rakentamisen alkuvaiheissa käyttökelposimmista ajatuksista: Kalevalan takana on alkuruno, joka kertoo suomalaisten suurenmoisen historian alkuvaiheista. Ken tuon alkurunon ensimmäiseksi löytää, pääsee suoraan käsiksi suuren Suomen suurenmoiseen syntyhetkeen.

Se, että Hurme ei pureksimatta niele kaikkea hömppää, mitä eepoksemme ympärille on rakennettu, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hän pitäisi Kalevalaa arvossa, ei suinkaan. Hän tuntuu ajattelevan kuitenkin niin, että kun sen puhdistaa kaikesta nationalistisesta ja hurraahenkisestä kuonasta, alta löytyy kerros kirjallisuutta, joka syntyi aikana, jolloin sen laatijat ja säilyttäjät ja kehittäjät eivät tienneet sellaisesta asiasta kuin kirjoitetusta kirjallisuudesta yhtään mitään.

                                                                                  ***

Sen myöntää nykyisin sitkeinkin Kalevala-intoilija, että teos on ennen kaikkea Elias Lönnrotin käsittämättömän uurastuksen, yhdentoista runonkeruukeikan ja runojen yhteen nivomisen eetoksen suuri saavutus.

Kalevalan ydin ovat toki suullisena perintönä säilyneet runot, mutta Lönnrot antoi niille kokonaistaideteoksellisen ja eepoksellisen muodon sitomalla runotarinat yhteen ja sepittämällä mukaan sen verran omiaan kuin tarve tuntui vaativan.

Ei tietenkään ole Lönnrotin vika, että hänen jälkeensä tulleet entusiastit lukivat ja näkivät Kalevalassa paljon enemmän kuin mitä se piti sisällään, vaikka kaiken järjen mukaan Lönnrotin luoman kokonaisuuden olisi luullut riittävän. Kävi vain niin, että Lönnrotin eepos oli kerta kaikkiaan liian herkullinen pala, että kansakunnan suuruuden sen menneisyydestä rakentaneet olisivat malttaneet tyytyä siihen, mitä kirja itsessään oli.

Sitä paitsi Kalevala ei Hurmeen tulkinnan mukaan olisi koskaan saavuttanut kansainvälistä mainetta ja kuuluisuutta, jos sitä ei olisi ensin käännetty ruotsiksi ja saksaksi. Saksan kautta sille aukenivat maat ja taivaat niin, että tällä hetkellä käännöksiäkin taitaa olla reilut kuusikymmentä, joista vietnaminnos lienee yksi eksoottisimmista.

                                                                        ***

Kun Hurme kysyy, kenen Kalevala? hän suuntaa kysymyksensä kahtaalle. Toisen, tuon eepoksen poliittisen omimisen piirteitä käsittelin jo edellä. 

Toinen kysymyksen suunta on tietysti se, kuka sen alunperin kehitti, eikä tässäkään pidä paikkaansa se hatarasti ajattelevien käsitys, että Karjalan laulumaillahan se syntyi. Siellä se toki pitkälti säilyi, mutta näitä samoja runoja on laulettu ihan koko Suomenniemellä ja vähän laajemmallakin.

Runojen kerääjiä oli toki muitakin kuin Lönnrot, joka ei edes lähtenyt kontteineen keikalle ihan omin päin. Lönnrotin tärkeimmäksi oppaaksi Kalevalan laulumaille Hurme nimeää piirilääkäri Zacharis Topeliuksen, joka avantoon putoamisen ja kohtalokkaan kylmettymisen uhallakin keräsi Oulusta Perä-Kainuuseen ulottuneilla rokotusmatkoillaan runoja jo vuosina 1803-1804.

Topelius huomasi, että mitä kauemmaksi rintamailta hän menee, sitä enemmän ja parempia runoja tulee. Niinpä tärkeimmät ja parhaat, pitkät ja eeppiset runot kerättiin talteen Vienasta, Aunuksesta ja Inkeristä.

                                                                     ***

Mielenkiintoisinta ja yleismaailmallisinta Hurmeen tulkinnassa on ehkä sittenkin ajatus kirjallisuudesta ja sen muuttumisesta. Kun Topelius, Lönnrot ja kumppanit ottivat kynänsä ja paperinsa ja matkasivat Vienaan ja muualle merkitsemään laulettuja runoja muistiin, oltiin "keskellä sitä ällistyttävää tapahtumaa, jossa monituhatvuotinen virta jäätyy, kun suullisen lauluperinteen väreilevä viesti kiinnitetään sanoiksi paperille".

Nyt ei enää piitattu sen kummemmin laulajista, joita ei muuten läheskään aina edes merkitty muistiin, kuin laulutilanteista. Nyt alettiin uumoilla ja etsiä sanoitusten takana lymyävää kansallisaarretta. Ja siihen puuhaan ryhdyttiin myös eurooppalaisten aatevirtausten vuoksi. Edes Kalevala ei siis syntynyt vain suomalaisista juurista.

Juha Hurme: Kenen Kalevala? SKS Kirjat 2023. 183 s.