Kun iltahämärä muuttuu yönmustaksi

Kirjailija Kjell Westö pohtii uusimmassa romaanissaan sitä, miten sota ja pelkkä sen uhka vaikuttavat ihmisen mieleen. Kuva: Niklas Sandström / Otava.

Minulle on kehittynyt sellainen tapa, että kun aloitan jonkun suomennetun kirjan lukemisen, katson ensin, mikä kirjan alkukielinen nimi on ja sitten lukiessani mietin, miten hyvin se vastaa romaanin sisältöä ja etenkin sitä, vastaako se sitä paremmin vai huonommin kuin kirjailijan itsensä valitsema nimi.

Niin tein tietysti myös tarttuessani Kjell Westön uusimpaan romaaniin, joka kulkee suomeksi nimellä Molly & Henry. Romaani sotavuosilta. Varmasti kirjailija on hyväksynyt Laura Beckin suomentaman nimen, mutta valitettavasti Molly & Henry suuntaa lukijaansa aivan muualle kuin teoksen ruotsinkielinen nimi Skymning 41 - Roman från en krigstid tekee.

Käy nimittäin niin, että kun romaania lukee näyttelijä Mollyn ja toimittaja Henryn varsin moniniitisenä ja varsin vaikeana rakkaussuhteena, niin kuin teoksen suomenkielinen nimi ohjaa lukemaan, ainakin minun mielestäni Westön varsinainen pohdinnan aihe, sodan ja sen uhkan vaikutus ihmisen mieleen, jää turhan vähälle, etenkin, kun itse toimittajana ikäni työskennelleenä huomaan pohtineeni ihan tavallisissa rauhan oloissa täsmälleen samanlaisia eettismoraalisia ongelmia kuin sodasta raportoimaan lähetettävä Henry tekee.

Oli miten oli ja lukipa romaanin sitten rakkaustarinana tai eettismoraalisena pohdiskeluna siitä, mitä sota tekee ihmisille, Molly & Henry on jälleen kerran rautaisen ammattilaisen täsmällisen tarkkaa työtä, jopa niin tarkkaa ja rakennettua, etten voi välttää ajatusta, että Westö tekee aivan kuin vaikkapa yhdysvaltalainen kollegansa John Irving, joka näkee valtavasti vaivaa rakentaakseen tarinoihinsa tarinoita tarinoiden taakse.

                                                                ***

Talvisota on se tausta ja Helsinki se kaupunki, joka tarjoavat Mollylle ja Henrylle näyttämön. Näyttelijä Molly matkustaa teatteriseurueensa kanssa Ruotsiin keräämään näyttelemällä rahaa Suomen sotaponnistelujen avustamiseen. Henry puolestaan etsiytyy rintamalle ja yhteen tuttuun porukkaan seuraamaan, miten Suomi ottaa vastaan Neuvostoliiton röyhkeän hyökkäyksen. 

Mollyn ongelmat ovat tavattoman tuttuja kenelle tahansa näyttelijälle: teksti on hyvä tai huono, itsellä on hieno tai kehno päivä, vastanäyttelijä osaa tai ei osaa auttaa minua parhaimpaani ja yleisö joko mylvii suosiotaan tai läpsii käsiään lämpimikseen.

Siinä sivussa Molly seuraa seurueensa jäsenten kipuiluja, miehensä menettäneen nuoren lesken elämänilon etsimistä, naistenkaatajan tekemisiä tai vaikkapa poikansa kaatumiseen elämänhalunsa menettävän tähtinäyttelijän ammatillista romahdusta.

Henry puolestaan lähtee rintamalle tekemään juttuja sankarillisista suomalaistaistelijoista, mutta huomaa pahaksi onnekseen, että ihmisiä ne kasoihin tapetut vihollisetkin ovat. Erityisen vaikeaa on, kun hän yrittää kertoa lukijoilleen sodan todesta, vaikka sensuuri ei suomalaistappioista kirjoittamista siedä.

                                                                  ***

Nykypolven historiantutkijat ovat löytäneet saman ongelman, mihin Henry törmää. Kun rintamalta sai kuvata vain voitokkaita taisteluita, joissa yksi pohojolaanen tappaa kakskymmentä ryssää pelekällä puukolla, kuten Antti Tuuri Talvisota-romaanissaan oivaltavasti kertoo, kotirintama todellakin luuli, että suuri ja mahtava saadaan puhaltamalla nurin. Kun sitten ei käykään niin kuin oli uskoteltu, luotto omaan armeijaan romahti.

Toimittajan ongelma on tietysti se, että hän tietää, mitä häneltä odotetaan, mutta etulinjassa hän tajuaa, että häntä vaaditaan kirjoittamaan myös valheita.

Tähän päivään ongelma rinnastuu mielestäni vaikkapa siihen, etten itse lue koskaan Venäjän hyökkäyksestä kertovia uutisia, joissa Venäjä menestyy. Minusta Ukrainan pitää voittaa, joten luen vain juttuja, jotka kertovat läpimurroista ja onnistuneista lennokki-iskuista syvälle Venäjän sydämeen. Minun on siis pantava kaikki toivoni Ukrainan armeijan ja kansan taisteluun, eikä mikään poikittainen tieto saa sitä heikentää.

Ja tämä on mielestäni romaanin kova ydin, ei se, miten tuo kaikki heijastuu yhden naisen ja yhden miehen suhteeseen. Tai totta kai tuo heijastuma on tärkeää, mutta jos lukija jää sen tarinan varaan, hän menettää Westön ajatuksen ajasta, jossa iltahämärä muuttuu yönmustaksi. Romaanin loppu on yksinkertaisesti pakahduttava.

Kjell Westö: Molly & Henry. Romaani sotavuosilta. Suomennos: Laura Beck. 509 s. Otava, 202.