Luokkahäpeästä luokkavihaan ja kostoon, mutta kenelle?

Kirjailija Édouard Louis Frankfurtin kirjamessuilla vuonna 2017. Kuva: Wikimedia Commons.

Ranskalainen Édouard Louis on paitsi kirjoittanut kirjoja, tehnyt itsensä. Ääriköyhyydessä varttuneesta Eddy Bellequellesta on vuosien mittaan ja määrätietoisen muokkauksen tuloksena syntynyt kirjailija, jota kuunnellaan ja jonka omaelämäkerrallisia romaaneja luetaan ympäri maailman.

Tämä lapsesta asti homoutensa tuntenut nuorimies on ponnistanut pitkälle elämästä, jonka hänen vanhempansa hänelle alussa tarjosivat. 

Sisullaan hän on puskenut läpi vaikeuksien ja vastoinkäymisten ja läpitunkemattomilta tuntuvien esteiden, opiskellut sosiologiaa Ranskan hienoimmassa yliopistossa, École Normale Supérieuressa, tuonut kouriintuntuvasti esiin kotimaansa jyrkät luokkarajat ja kirjoittanut esseen sosiologi Pierre Bourdieulle omistettuun kirjaan, jonka yksi kirjoittajista on kirjallisuuden Nobelin juuri voittanut Annie Ernaux.

Hän on muuttanut nimensä, oikaisuttanut hampaansa, elänyt rikkaiden miesten lemmikkinä ja myynyt itseään netissä. Hän on syönyt maailman parhaissa ravintoloissa toisten laskuun, matkustanut ympäri maailmaa joskus jopa omilla rahoillaan ja jättänyt jälkeensä ystäviä ja entisen elämänsä, katsonut eteenpäin eikä taakse, kuten häntä opintielle ja kuuluisuuteen kannustanut kirjailija Didier Eribon opetti.

Tästä kaikesta hän kertoo omaelämäkerrallisissa romaaneissaan, joista ensimmäisessä, suomeksi nimellä Ei enää Eddy ilmestyneessä, hän purkaa lapsuuttaan. Seuraavissa romaaneissaan hän kertoo katkeruuteen ja pastiksen juomiseen uppoutuneesta, tehdastyön vammauttaneesta isästään, ja uuden elämän aloittaneesta äidistään. Uusimmassa romaanissa nimeltä Muutos: metodi hän on julmimmillaan, myös itselleen.

                                                                       ***

Kun kirjoitin jokunen aika sitten Louisin edellisestä kirjasta Naisen taistelut ja muodonmuutokset, tiivistin syntyneet ajatukseni luokkahäpeään, jota Louis itse ja toki hänen vanhempansakin ovat aina tunteneet.

Nyt, uusimmassa romaanissaan, jossa Louis kertoo tiestään uudeksi mieheksi ja kuuluisaksi kirjailijaksi, luokkahäpeä on vaihtunut paljaaksi luokkavihaksi ja ajatukseksi kostosta, jonka hän tarvitsee muuttuakseen toiseksi ihmiseksi.

Tuon kaiken Louis purkaa romaaniin, jossa kirjailija ei säästele etenkään itseään, vaan kertoo avoimesti, miksi hänestä oli oikein huorata ja elää muiden kustannuksella, sillä se oli välttämätöntä, että hän pääsi asemaan, jossa hän, maailmankuulu kirjailija, nyt on.

Välillä tuntuu, että Louis inhoaa paitsi sitä pientä, rutiköyhää poikaa, jonka elämän parasta olivat pelloille jätelaudoista rakennetut majat, joissa saattoi kavereiden kanssa yöpyä, myös sitä varttuvaa miestä, joka juoksee koko ajan pakoon jotakin, kun ei onnistu saavuttamaan sitä, mitä haluaa.

Hän lähtee karkuun kotikylästään, hän pakenee koulukaupungistaan Amiensista ja sydänystävästään Elenasta, ja kun unelmien Pariisikaan ei riitä, hän huomaa löytävänsä itsensä Barcelonasta kuusikymppisen, pahanhajuisen miehen sängystä.

Hän oppii keskustelemaan musiikista ja taiteista. Hän lukee yöt ja päivät sivistääkseen itseään 200 kirjalla vuodessa. Hän istuu uskomattoman hienoilla eliitin illallisilla, joissa tapaa jopa oikean tai ainakin itseään oikeana pitävän prinsessaan. 

Mutta silti: kaiken takana, kaikkien hänen pyrkimystensä takana on se ikuinen pikkupoika, joka ei saanut kotonaan tarpeekseen ruokaa, jonka ainoa keino selviytyä elämästä oli katsoa televisiota kahdeksan-yhdeksän tuntia päivässä ja jota kiusattiin hänen homoutensa vuoksi, - ja ajatus luokkavihasta ja ansaitusta kostosta.

Hienoissa piireissä homous ei ole synti, vaan siunaus, sillä rikkaat miehet tarvitsevat kauniin pojan vierelleen, mutta rakkautta tuosta maailmasta ei löydy. Siksi onkin merkillistä, myös Louisista itsestään, ettei hän pyri kostamaan niille ihmisille, jotka ovat rakentaneet Ranskan luokkayhteiskunnan, vaan kotikylänsä poloisille. Louisin ajatus on toki ymmärrettävän yksinkertainen: vielä minä teille näytän!

                                                                           ***

Ja näyttäähän Louis, ja kostaa. Hänen esikoiskirjansa Ei enää Eddy ei aluksi meinannut kelvata yhdellekään kustantajalle, mutta kun se sitten ilmestyi koko Ranska, näin voi aivan oikeutetusti sanoa, kohahti: ei meillä ole tuollaista köyhyyttä eikä tuollaisia luokkaeroja.

Muutos: metodi on kirja, joka sitoo kaiken Louisin aiemmin kirjoittaman yksiin kansiin ja se päättyy siihen, mistä Ei enää Eddy alkaa. Siellä ovat lapsuuden köyhyys, kehittyvä ymmärrys omasta homoseksuaalisuudestaan, isän katkeruus ja äidin raataminen. Siellä ovat miehen unelmat aivan uudesta minästä ja uudesta elämästä, mutta siellä on myös se hinta, jonka Louis on menestyksestään joutunut maksamaan.

Louis kertoo valinnoistaan ja muutosmetodeistaan rujon paljastavasti. Hänellä on elämässään, siltä näyttää, vain kaksi tai kolme ystävää, ja hän on elättänyt itseään kauniilla kasvoillaan ja hoikalla vartalollaan ja muuttanut homoseksuaalisuuttaan rahaksi, mutta mitään hän ei tunnu katuvan, paitsi yhtä, sitä, miten hän petti Elenan ja heidän syvän ystävyytensä.

Edouard Louis: Muutos: metodi. Suomentanut: Lotta Toivanen. Tammi 2023. 265 s.

  



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna-Liisa lavalle vimmalla ja voimalla

Nälkämaan Jussit ovat tositelkkariakin todempia

Teatteritalon laulut huipentavat upean näytäntökauden