Finlandian arvoinen esikoisromaani

Kirjailija Iida Turpeinen valmistelee väitöskirjaa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteymistä. Hänet on kuvattu stellerinmerilehmän luurangon edessä Helsingin Luonnontieteellisessä museossa. Kuva: Susanna Kekkonen.

Harvoinpa olen niin innoissani jostakin kirjasta, kuin nyt Iida Turpeisen esikoisromaanista Elolliset. Romaani on viisas, viihdyttävä, jännittävä, erinomaisesti kirjoitettu, tietävä, uusia ajatuksia antava ja perusteellisesti tutkittu ja rakennettu. Jos Anni Kytömäki ei olisi saanut kirjallisuuden Finlandiaa kolme vuotta sitten niin ikään häviävää luontoa kuvaavasta romaanistaan Margarita, Turpeinen olisi nyt ehdottomasti vahvoilla. Toisaalta: ainutkertaisia kirjojahan kisassa palkitaan, ei trendejä tai niiden puutteita.

Turpeisen Elolliset alkaa ja loppuu Helsingin Luonnontieteelliseen museoon, tiedättehän, siihen kivenheiton päässä rautatieasemasta seisovaan rakennukseen, jonka sisäänkäyntiä vartioi komea hirvipatsas. Museon kokoelmissa on muudan harvinaisuus, sukupuuttoon 27 vuodessa löytämisensä jälkeen tapetun stellerinmerilehmän luuranko.

Stellerin? Turpeinen kysyy, ja vieläpä merilehmän?

Juuri niin. Aina vuoteen 1741 kenenkään häiritsemättä oman saarensa rantaa ja ympäröiviä vesiä laiduntanut valtava eläin, johon luonnontutkija Georg Wilhelm Steller sen pahaksi onneksi törmää, kun yrittää selvitä tutkimusmatkailija Vitus Beringin epäonniselta Venäjän ja Alaskan välisen merialueen kartoitusmatkalta. Stellerinmerilehmä siis hävittettiin, mutta Bering elää ikuisesti nimeään kantavan meren ja saaren ansiosta.

Tästä pääsee liikkeelle Elolliset, joka seuraa Helsinkiin kasatun luurangon reittiä ja sen koskettamia ihmisiä. Stellerin lisäksi Turpeisen tarkastelun alle pääsevät Alaskan suomalainen kuvernööri Hampus Furuhjelm ja ennen kaikkea tämän puoliso Anna ja Hampuksen sairaalloinen sisko Constance, joka saa lohtua elämäänsä pölyttämällä kuvernöörin residenssiin, Kekoor Castleen koottuja täytettyjä lintuja. 

Tiensä kirjaan löytää myös hämähäkkien piirtämisessä ja keräämisessä kunnostautunut Anna Olson ja Suomenlahdelle oman yksityisen luonnonsuojelualueensa perustanut ja maailman ehkäpä paras linnunmunien korjaaja John Grönvall, joka saa tehtäväkseen koota stellerinmerilehmän.

Kaikkien näiden ihmisten ja heidän kokemustensa kautta Turpeinen käy läpi valtavaa ihmisen maailmankuvan muutosta, josta niin stellerinmerilehmä kuin vaikkapa mammuttien tai dinosaurusten löytyneet luurangot aiheuttivat: päinvastoin kuin ainakin kristitty maailma oli aina uskonut, kaikki Jumalan luomat eivät olekaan enää keskuudessamme, vaan kokonaiset eläin- ja kasvisuvut saattavat pyyhkiytyä olemattomiin. Stellerinmerilehmän kohdalla kyse on vielä ihmisen itsensä aikaansaamasta sukupuutosta.

                                                                            ***

Turpeinen on tutkinut Helsingin stellerinmerilehmän luurangon historian ja Stellerin itsensä matkan vaiheet tarkkaan. Niissä kohdissa, kun hänellä ei ole ollut käytössään lähteitä, hän on romaaninsa loppusanojen mukaan käyttänyt vapaasti mielikuvitustaan. Se taas on, ainakin näin lukijan mielestä, tarpeen ja välttämätöntä, että hän on pystynyt kuvaamaan vaikkapa Alaskan kuvernöörin suomalaispuolison mielenliikkeitä maailmanlaidalla, jossa kuveröörin tai hänen puolisonsa elämä ei ollutkaan odotettua ruusuilla tanssimista.

Turpeinen ei toki ole Stellerin viimeisen tutkimusmatkan ja sen traagisten seurausta kanssa ensimmäinen. Aura Koivisto kirjoitti samaisista matkoista kirjan vuonna 2019, mutta saksalaissyntyinen kirjallisuudentutkija ja kirjailija W.G. Sebald oli liikkeellä jo vuonna 1988. Myös Stellerin matkaa valottanut Luonnon mukaan ilmestyi suomeksi viime vuonna.

Elolliset sijoittuu siis jo valmiiseen kirjallisuuden ja tutkimuksen perinteeseen. Siksi olisin kaivannut kirjan loppuun lähdeluetteloa, mutta vielä enemmän kaipasin karttoja tai edes yhtä karttaa, joka olisi selventänyt Stellerin matkaa ja huippuharvinaisen luurangon kulkeutumista Helsinkiin Pohjoisen Rautatiekadun varteen. 

Kirjaa ei nimittäin voi kerta kaikkiaan mitenkään lukea ilman, että selaa pikkuruisia karttoja puhelimesta tai sitten oikeita kirjoihin painettuja. Tuolla Bering harhaili, tuonne Steller haaksirikkoutui ja tuonne hänet lopulta haudattiin. Ja tuolla on entinen Alaskan kuvernementin pääkaupunki, nykyään Sitkana tunnettu pikkukaupunki, joka vielä silloin, kun Venäjä omisti Alaskan, kantoi Novoarhangelskin, Uuden arkkienkelin pröystäilevää nimeä.

                                                                           ***

Tieteen historian kannalta Turpeinen käsittelee muutamaa todella mielenkiintoista asiaa, joista sukupuuton käsite ja ajatus on tietysti se kaikkein tärkein. Nythän me voimme lukea sanomalehdistäkin, kuinka monta lajia minäkin päivänä maailmasta katoaa ja kuinka paljon lajeja häviää ennen kuin me ihmiset ehdimme edes nimetä niitä.

Kutkuttavin Turpeisen kuvaama ihmisen ajattelemisen tapa liittyy syvälle maaperään hautautuneisiin dinosauruksiin ja mammutteihin. Kun on kerran niin, että fossiileja alkoi löytyä maan alta, ihmiset ajattelivat, että niiden on pitänyt myös elää omissa maanalaisissa tunneleissaan! Ja koska ihmisen käsityskyky on rajallinen, niiden maanalaisia elinluolastoja myös etsittiin aivan vakavissaan.

Tämän lisäksi Turpeinen ehtii kertoa siitäkin, miten luonnonsuojelemisen aate syntyi ja alkoi levitä. Kun teollisuusneuvos Ragnar Krüger luuli pelastavansa luontoa keräämällä yhden maailman suurimmista linnunmunakokoelmista ja kun linnunmunien keräämistä opetettiin uusille luontoharrastajille, nyt linnunpesien hävittämistä pidetään rikoksena.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, miten Turpeinen kääntää kenen tahansa Eläinmuseossa vierailevan katseen talon tärkeimpään asukkaaseen, stellerinmerilehmään. Sellainenkin ihme on tätä planeettaa asuttanut. Sellaisenkin on ihminen ahneuksissaan tuhonnut. Siellä se muistuttaa meitä vastuustamme kaikkea elollista kohtaan.

Iida Turpeinen: Elolliset. S6S, 2023. 297 s.