Katja Kettu sukkuloi sukupolvien välillä ja taitaa kertoa myös itsestään
Sanottakoon nyt heti tähän kärkeen, että Katja Kettu on kirjoittanut mainion romaanin. Erään kissan tutkimuksia on runsas ja koskettava kirja kolmen sukupolven naisten elämästä. On Kirjailija, joka kipuilee tässä ajassa elämisensä ja työnsä kanssa, on isoisoäiti Eeva, jonka elämä korvessa, Neuvostoliiton rajan kupeessa sata vuotta sitten on kaikkea muuta kuin helppoa ja on Kirjailijan isoäiti Tytti, joka vasta vaikeuksissa siinä välissä onkin.
Eeva ei ehtinyt koskaan tavata tyttärenpojantytärtään, mutta onneksi on taivaista tipahtanut Kissa, joka sitoo kolmen sukupolven naisten elämät monella tavalla yhteen.
Ja sitten on vielä Katja Ketun oma tarina, joka pilkistelee Kirjailijan tarinassa varsin totena, vaikkei Erään kissan tarina varmaan avainromaani olekaan.
***
Nykyaikaa suorittava Kirjailija on mielestään ja muutamien muidenkin mielestä epäonnistunut ammatissaan.
Kirjailijan kirjoittama porvarispojan elämäkerta on kritiikkien mielestä silkkoa, mutta sellaiseksi tuomittiin Ketun kirjoittama Ismo Alangon elämäkertakin. "Katastrofi!" Helsingin Sanomat kirjoittaa porvarispoikakirjasta, mutta niin kirjoitti Alanko-kirjastakin. Sitä en saanut tarkistetuksi, haukkuiko Suomen Kuvalehti samaisen Ketun kirjan fiaskoksi, mutta niin Kirjailija kuitenkin väittää.
Erityisen kovasti Kettu tuntuu ottavan sen, miten Yöperhonen-romaania (2015) käsiteltiin kirjallisuuslehti Parnassossa. Siellä nimittäin väitettiin, että romaanissa on "kovin samanlaisia kohtia, kuin kaksi vuotta sitä ennen ilmestyneessä Helena Sinervon Avaruusruusuja-runokokoelmassa".
Oikeassa elämässä Kettu ei plagiointia myönnä, ja tämän romaanin Kirjailija kärsii kovasti siitä, että häneltä viedään muun elämän lisäksi vielä sanatkin.
Se muu elämä on jälleen kuin Ketun omasta elämästä eroineen ja keskenmenoineen, joista hän on julkisuudessa kertonut.
Sitten on vielä sekin, miten Kirjailija vaihtaa kustantajaa aivan kuten Kettu omassa elämässään, mutta yhdessä asiassa hän on ainakin ottanut julkisuuden pyörityksestä vaarin: Erään kissan tutkimuksia on varustettu kattavalla lähdeluettelolla, josta löytyy myös Franz Kafkan Erään koiran tutkimuksia -novellikokoelman nimi.
***
Se, mitä kirjoitin tuossa alussa, ei millään tavalla vähennä Ketun uutuuden kirjallisia ansioita, ei todellakaan. Ajattelinpa vain kertoa, mitä kaikkea löysin, kun asioita pengoin, niin että te voitte keskittyä kokonaan tarinaan.
Tarinoita sitoo siis yhteen kissa, joka putoaa maan päälle Kirkkauden Elämänmuotojen Tutkimuksen ja Avustusten alaisesta Toimistosta. Henkiolento inkarnoituu omaksi hämmästyksekseenkin kissaksi, jonka lukija tapaa milloin sata vuotta sitten Eevan ja Mahten elämästä, milloin Kirjailijan tästä päivästä.
Yksittäisille ihmisille tapahtuu kauheita ja hienoja asioita, Eevalle ja Mahtelle ehkä kuitenkin enemmän kauheita kuin hienoja, kun Kettu käy läpi Suomen historian kipupisteitä sisällissodasta vankileirien kautta talvi- ja jatkosotaan ja turvasäilöön. Oikeastaan on erikoista, ettei nykyhetkessä ole muunlaisia kärsimyksiä kuin henkiset, kun parisuhteet eivät onnistu ja lapsensaaminenkin on ylivoimaisen vaikeaa.
Eevan ja Mahten Kettu on sijoittanut asumaan tunto- ja maamerkeistä päätellen jonnekin Kuhmon korkeuksille, josta punauskovaiset siirtyivät Neuvostoliittoon ja josta sotien aikana Suomen puolelle ilmestyi siviilejä tappaneita partisaaneja. Kuhmon puolesta puhuu sekin, että kirja selvittää varsin tarkasti sen, missä Akseli Gallen-Kallela lavasti ja maalasi Aino-triptyykkinsä tapahtumista, joita Kalevalassa ei edes kerrota.
Kuitenkin kirjan sankarit puhuvat jonkinlaista lappia, hoon päältä ja mie- ja sietellen. Kainuulaista tai lappilaista lukijaa tämä voi hieman häiritä, mutta kirjailijalla on ehdoton oikeus rakentaa maailmansa juuri sellaiseksi kuin haluaa.
***
Naisen osa on kärsiä, on aina ollut sitä ja tulee jatkossakin olemaan.
Näin Kettu mielestäni sankarittariaan purkaa. Eeva saa odottaa Mahteaan milloin Muurmannin radalta, milloin Tammisaaren vankileiriltä. Hänen tyttärensä puolestaan etsiytyy yhteen täysin kelvottoman, itseään suurena kirjailijana pitävän Laurin kanssa, ja Kirjailijan ristinä on entisen kustantamon isopomo, jolle Kirjailija kyllä kelpaa niin painosten kuningattareksi kuin vuoteen lämmittäjäksi.
Kun Kirjailija lopulta huomaa olevansa raskaana, isopomo hylkää kirjailijan. "Elämäni paras päivä", mies ilmoittaa, kun Kirjailija kertoo saaneensa keskenmenon.
Intiimeimmillään ja herkimmillään Kettu on kuvatessaan toisaalta isoisoäiti Eevan onnea, kun hän saa vauvansa, ja toisaalta kertoessaan siitä, miten Kirjailija katsoo ja katuu, kun vetää kesken menneen sikiönsä alas vessasta. Tässä Kettu yltää aivan samanlaisiin tehoihin kuin kirjallisuuden nobelisti Annie Ernaux, joka kuvaa Tapaus-romaanissaan laitonta aborttia, joka hänelle tehtiin hänen opiskelijavuosinaan.
***
Kirjailijan isoisoäiti osaa ja saa rakastaa, vaikkei Mahten mahtaileva äiti huutolaistyttöä miniäkseen koskaan hyväksy. Kirjailijakin haluaa rakastaa, mutta pettyy ja taitaa lopulta löytää rakkauden tai ainakin sen korvikkeen sanoista ja kirjoittamisesta.
Erään kissan tutkimuksia on hyvä muistutus meille, jotka luulemme, että historia on loppu ja sen vääryydet taakse hylättyä elämää. Eivät ole. Vaikka kovinkaan monen meistä ei enää tarvitse kantaa huolta siitä, millä tulevan talven elämme, siellä ne ovat, suvuille tapahtuneet vääryydet, joita ei välttämättä koskaan ole käsitelty eikä auki puhuttu.
Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava 2023. 355 s.
Kommentit
Lähetä kommentti