Lopultakin Väänänen saa kyytiä!
On tätä niin odotettu! Juha Hurme ja Vaara-kollektiivi antavat kuluneille, kliseisille ja aivan liikaa taiteilija Akseli Gallen-Kallelan mielikuvituksesta kasvaneille Kalevala-tulkinnoille sellaista kyytiä, että oksat pois.
Noin nykyaikaan asettuva ja osin Hurmeen omiin lapsuudenkokemuksiin perustuva pienoisnäytelmä Jouko Laine uskaltaa kysyä samaa, mitä Hurme kysyi jo tuoreessa kirjassaan Kenen Kalevala?, mutta nyt ei puhuta enää siitä, missä se on syntynyt ja oliko muinais-Suomessa legendaarinen Väinö-kuningas vai ei, vaan keskitytään ennen kaikkea siihen, miten tunkkaisesti kansalliseeposta on meille tyrkytetty.
Kun ainoa tapa, jolla eeposta vaikkapa minun koululapsuudessani meille tarjottiin, oli jylhä nelipolvisen trokeen ulkoaopettelu, niin ei yhtään ihme, että Elias Lönnrotin suurenmoinen hengentuote jäi kovin etäiseksi. Ihan samalla tavalla minulle kävi muuten Aleksis Kiven ja Seitsemän veljeksen kanssa. Kun nyt aikuisena olen päässyt sen makuun, sen kimppuun on silloin tällöin kerta kaikkiaan vain rynkäistävä.
Ja jotta uskoisimme Hurmetta, hän on uudessa näytelmässään rinnastanut mainiosti omat matemaattiset kouluongelmansa Kalevalan lukemiseen. Sen sijaan, että olisi saanut vapaasti sujutella suksillaan vaikka sitten naapurin kevätpelloille levittämään paskaan, hänen piti laskea, montako käkeä niinkin monen kosken, saaren ja kuusen oksilla kukkui, vaikkei se häntä yhtään kiinnostanut.
Äiti (Panu Huotari) on paitsi Jouko Laineen ja Ainon äiti, myös matematiikanopettaja ja kova lottaihminen. Kuva: Minna Hyvönen.
***
Itse näytelmässä eletään aikaa, kun Aino (Juho Yli-Lonttinen) on jo hukuttautunut ja hänen isoveljensä Jouko Laine (Karoliina Kuvaja) syyttää tapahtuneesta itseään ja äiti (Panu Huotari) haikailee tulevien, muttei kuitenkaan tulevien Väänäs-häiden perään.
Aivan niin kuin Lönnrot otti ja kirjoitti Kalevalaksi kokoamiensa kansanrunojen sekaan kaksi kokonaan omaa kertomustaan, Ainon ja Kullervon tarinat, Hurme pohtii, millaista Ainon sukulaisten elämä mahtoi olla sen jälkeen, kun Aino karkasi Väinämöiseltä järveen ja muuttui kalaksi.
Hurme rakentaa koko tragediasta villin ja vauhdikkaan kuvan siitä, miten Kalevalan itselleen omineet kansalliset kulttuuripiirit hukuttivan koko eepoksen perin tympeään poljentoon. Jouko Laine ei saa soittaa omaa musiikkiaan, vaan hänen on äitinsä pakottamana soitettava Väänäsen biisejä, jotka ovat äidin mielestä sentään oikeaa musiikkia.
Ja samaan menoon äiti pakottaa myös Ainon, jonka niin mieluusti näkisi Väänäsen morsiamena, etenkin, kun "Väänäsellä on aina etuajo-oikeus" ja Jouko Laineella "ikuinen varoituskolmio".
***
Hurme sanoo ohjanneensa Jouko Lainetta hyvin vähän. Esitys on kuulemma syntynyt enemmänkin koko tekijäkaartin oivalluksista, ja se on kyllä helppo uskoa.
Jouko Laine on hyvin fyysistä teatteria siinä missä teräväkielistäkin. Aino hukuttautuu muutamaan kertaan, ja ensimmäisen kerran nenäkannusta ryystämäänsä veteen. Jouko hyppää mäkeä ja tekee mäkiennätyksen, vaikkei kukaan olekaan todistamassa. Äiti sen sijaan käy voimalla Joukoon kiinni, niin että Ainon pitää pelastaa isoveljensä äitinsä kynsistä turvasanalla aina silloin tällöin.
Näyttelijäkolmikko, jossa siis akka on ukon töissä ja päinvastoin, mutteivät mitään manifestoidakseen, ei totisesti säästele energiaa rooleissaan, eikä heidän tarvitsekaan. Joukon ja Ainon kahdenkeskisissä kohtauksissa on merkillistä rauhaa, kun taas äidin ilmestyminen lavalle tietää ryminää ja ryskettä, hullunpuuskia ja harhanäkyjä. Ja Ainon varalle äidillä on omat suunnitelmansa, joista jonkinsortin lottaura on naimisiin menemisen lisäksi ehdottomasti yksi tärkeimmistä.
Tässä näytelmässä sen äänimaisemalla on erityistä merkitystä. Tuuli Kainulainen on säveltänyt siihen juuri sellaista musiikkia, että se tukee Hurmeen näkyä varastetusta ja paatoksella pilatusta Kalevalasta. Paras esimerkki tästä on kilpatanssinta, kun äiti ei pidä Joukon omaa musiikkia minään ja vaatii Ainoakin polkemaan Väänäsen tahdissa.
Tarjolla on kipakka kolmevarttinen, juuri sopivan mittainen ja tehoinen. Vaaran kotilavalla, Aino-nimen syntykaupungissa, Jouko Laine on ehdottomasti kotonaan.
Jouko Laine
Ensi-ilta Generaattorissa pe 27.10.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme
Näyttämöllä: Panu Huotari, Karoliina Kuvaja ja Juho Yli-Lonttinen
Visuaalinen suunnittelu ja toteutus: Pirkko Paananen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Tuuli Kainulainen
Valosuunnittelu ja näyttämötekniikka: Pekka Moilanen
Valokuvat: Minna Hyvönen
Graafinen suunnittelu: Elina Kosunen
Tuotanto: Vaara-kollektiivi
Näytelmän tekemistä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen kulttuurirahasto.
Muut esitykset: su 29.10. klo 15, ke 8.11. klo 13, pe 10.11. klo 19, to 16.11. klo 13 (osana RÄNTÄ-festivaalin ohjelmistoa), la 18.11. klo 16 (osana RÄNTÄ-festivaalin ohjelmistoa), su 26.11. klo 13 (osana Sunnuntaisalongin ohjelmistoa), pe 1.12. klo 19, to 14.12. klo 19 ja la 16.12. klo 15
Kommentit
Lähetä kommentti