Nälkämaan Jussit ovat tositelkkariakin todempia
Kerronpa heti: istahdin katsomoon vähintään hieman epävarmana siitä, mitä tuleman piti, kun Laura Mattilan ohjaama ja käsikirjoittama ja kevääseen asti loppuunmyyty tositv-mukaelma Nälkämaan Jussille morsian alkoi.
Oliko tulossa parodiaa tositv-ilmiöstä? Upottaisiinko syvälle kainuulaisten naimattomien naisten ja miesten elämäntilanteisiin? Pilkattaisiinko synkkiä kainuulaisia tai Vappu Pimiää ja muita ultrailoisia ihmisten naittajia ja naurattajia?
Vaan niin vain kävi, että kun esitys pääsi irti hienoisesta alkukankeudestaan ja kun Hermannin (Perttu Hallikainen) 15 vuotta sitten kuollut äiti (Jukka Peltola) väänsi tortut pirtin portaille, olin täysillä mukana. Nyt ei hupailtaisi tyhjää. Nyt ei edes yritettäisi naurattaa ihan vain naurattamisen vuoksi. Nyt otettaisiin Nälkämaan Jussien ongelmat kirjaimellisesti kuoleman vakavasti, ja kun kerran niin tehtäisiin, huumori tulisi mukaan aivan kuin itsestään.
***
Epäilin siis täysin turhaan. Minun olisi pitänyt kaikkien näiden vuosien ja ensi-iltojen jälkeen luottaa täysin siihen, ettei Kajaanin kaupunginteatteri ikinä yritä mennä sieltä, missä aita on kaikkein säpäleisin. Täällä ei koskaan sorruta tekemään näytelmänäytelmiä, vaan täällä tehdään aina teatteria, ja niissä on valtava ero.
Kävin muutama viikko sitten Joensuussa katsomassa sikäläisen version yhdestä lempikirjastani, Mihail Bulgakovin nerokkaasta teoksesta Saatana saapuu Moskovaan. Joensuussa tyydyttiin jälleen kerran esittämään näytelmää, eikä siinä kaikki, Bulgakovin romaani oli runneltu niin pahoin, että yksi seurueemme jäsenistä, sen lisäksi, että piti näkemäänsä sekavana, ihmetteli ääneen, kun edes sitä Saatanaa ei lavalla näkynyt.
No näkyihän Woland, mutta eihän siitä mitään tule, kun näyttelijät vain lausuvat ulkoa opettelemiaan repliikkejään oikeassa järjestyksessä, jos tekijöillä ei ole mitään sanottavaa katsojilleen. Nälkämaan Jussin tekijöillä on.
Itse asiassa sanottavaa on niin paljon ja se kaikki sanotaan niin painokkaasti, että epäilen, että joillakin pikkujouluhauskaa tositv-mukaelmasta hakevilla saattavat kuohuviinit valahtaa rinnuksille, kun joidenkin Jussien elämää pitääkin katsoa itku kurkussa.
***
Mattila virittää ryhmänsä kanssa Seminaarin piskuiselle lavalle sellaisen puhurin, että oksat pois. Hermanni on yksi Jussi-ekstran viimeisistä kainuulaisista poikamiehistä, joka on kuin onkin saanut treffipyynnöt kahdelta naiselta, Kirstiltä (Milla Kuikka) ja Aililta (Vera Veiskola). Tapaamista saapuu ikuistamaan itse Vapun (Teija Töyry) luotsaama kuvausryhmä, jonka kaksinaisinen porukka ei itsekään oikein tiedä, miten omat parisuhdeasiat ovat.
Hermannin veli Teo (Janne Kinnunen) hellii ensimmäistä peltoautoaan, kun Asbesti-Anttonen (Mika Silvennoinen) odottaa malttamattomana idolinsa Vapun tuloa. Kanervaa (Satu Turunen) saapuu kosimaan Silvennoisen (toisessa roolissaan) ja Jose Viitalan tulkitsema kaksikko, jonka myrskyisä kamppailu kohti Kanervan kotipesää on varsinainen näyttelijäntyön taidonnäyte.
Ennakkoinfossa ohjaaja ja käsikirjoittaja Mattila kertoi haluavansa tuoda lavalle version Leevi and the Leavingsin biisien vinksahtaneesta maailmasta, ja siinä hän ehdottomasti onnistuu. Kaiken kohelluksen ja ränttätänttähuumorin alla piilee koko ajan todellisuus, jota kukaan ei pääse pakoon.
Kaikkein vakavimmillaan se on Hermannin ja äitivainaan keskusteluissa, kun jo ammoin edesmennyt nainen pitää yhä Hermannia pihdeissään selittämällä, ettei morsianehdokkaista kumpikaan ole hänen poikansa arvoinen. Naurattaisi, vaan kun ei naurata, kun itsekin tunnen näitä äitinsä nujertamia onnettomia.
Vaan eihän musta näytä mustalta, jos sen rinnalla ei ole valkoisinta valkoista. Niinpä Mattila maalaa Markku Hernetkosken nerokkaasti pellistä ja katosta roikkuvista maitotonkista lavastamaan pihantakuismaisemaansa aivan perushuussihuumoria, kun sellaista tarvitaan. Ehkäpä kekseliäin ja riemastuttavin yksittäinen kohtaus on se, miten Hermannin Kirstiltä saama videotervehdys toteutetaan, ja vielä livenä! Ajoitus on ehdottoman kohdallaan.
***
Kun näitä Nälkämaan Jussien asioita ja ongelmia aletaan ruotia, on tietysti vaarana, että teksti ja tekeminen kääntyvät pilkan puolelle. Tässäkin esityksessä on lukuisia kohtia, jotka jossakin muualla Suomessa ja jonkun muun tekeminä olisivat voineet lipsahtaa ivailuksi, mutta Mattila pitää sen verran tiukasti kainuulais-Jussiensa puolta, ettei moista mokaa tapahdu.
Toki meitä kaikkia naurattavat ne todet ja hupaisat piirteet, joita tyhjenevästä Kainuusta ja sen vähenevästä asujaimistosta irtoaa, mutta kertaakaan en ajatellut, että nyt lätty lätisee ihan vain lätisemisen ilosta. Ja älytöntähän olisi, jos tekijät eivät itse tykkäisi luomistaan hahmoista.
On kerrassaan merkillistä, miten joku yksittäinen sana saattaa joskus kertoa, miten vakavissaan teatterin tekijät ovat. Tällä kertaa se on ´metsänpeitto´, jonne Vapun työpari ja tv-kuvaaja (Veiskola) sanoo näytelmän lopussa konttaavansa. Se nyt vain on sana, jota eivät sen paremmin Etelä- kuin Pohjois-Esplanadin adventtisohjoa tallaavat taida tunnistaa. Täällä sekin on totisinta totta.
Nälkämaan Jussille morsian
Kantaesitys Kajaanin kaupunginteatterin Seminaarin näyttämöllä 11.11.2023
Käsikirjoitus ja ohjaus Laura Mattila
Lavastus Markku Hernetkoski
Pukusuunnittelu Tiina Siltala
Valosuunnittelu Jukka Laukkanen
Äänisuunnittelu Juho Lukinmaa
Musiikin sovitus Valtteri Pääkkönen
Näyttämöllä Perttu Hallikainen, Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen, Teija Töyry, Vera Veiskola ja Jose Viitala.
Kommentit
Lähetä kommentti