Putinin sota vaiko sittenkin Venäjän?

Venäjä on aiheuttanut järkyttävää tuhoa Ukrainassa, mutta kotirintamalle selitetään, että siviilikohteisiin ei ole hyökätty, Jade McGlynn kirjoittaa kirjassaan Venäjän sota. Kuva: Tatjana Tkatshuk / Wikimedia Commons.

On varmaankin niin, että jos Venäjää ei johtaisi niin vainoharhainen ja suuruudenhullu mies kuin presidentti  Vladimir Putin on, Venäjä olisi sotinut viimeisinä vuosikymmeninä vähemmän kuin mitä se nyt on tehnyt Tšetšeniassa, Georgiassa ja paraikaa Ukrainassa.

Lienee kuitenkin väärin ajatella, että yksi mies on saanut kaiken tämän hulluuden aikaan, sillä onhan maassa 150 miljoonaa muutakin ihmistä, joilla luulisi olevan jotakin sanomista asioihin.

Jos uskoo, ja miksipä ei uskoisi, Venäjän-tuntija Mark Galeottia, kyse on nimenomaan Putinin sodista, niin kuin Galeotti on viimeisimmän kirjansakin otsikoinut, mutta entä ne loput venäläiset? Mikä on heidän osansa ja vastuunsa Ukrainan valtion hävittämiseen tähtäävässä järjettömässä hyökkäyksessä?

Putinin sota -kirjan kirjoittaja Mark Galeotti Moskovan Punaisella torilla. Kuva: Wikimedia Commons.

Siihen vastaa niin ikään Venäjän mediaa ja ulkopolitiikkaa tutkinut Jade McGlynn, jonka Venäjän ja sen kulttuurin ihailu on viime vuosina kääntynyt päinvastaiseksi. Vuosikausia Venäjällä asunut McGlynn on käynyt läpi 75000 venäläisen sosiaalisen median Telegramin postausta, eikä niiden sisältö tue ajatusta viattomista venäläisistä, pikemminkin päinvastoin.

Jade McGlynn. Kuva: Kings College, Lontoo.

Mutta lähdetään liikkeelle meistä. Miten me suhtaudumme venäläisiin?

McGlynn jakaa kirjassaan Venäjän sota suhtautumismahdollisuutemme kolmeen eri strategiaan. Ensimmäisen mukaan venäläiset ovat pahoja, joten heille on annettava porttikielto ja tuhottava mieluusti koko maa. Toisen mukaan sota kuvataan yksinkertaisesti Putinin sodaksi, mutta sekään ei McGlynnin mielestä pidä paikkaansa.

Niiden sijaan McGlynn tarjoaa kolmannen strategian, joka alleviivaa vastuun ja itsetutkiskelun puutetta, joka on vahvistanut monien venäläisten kyvyttömyyttä hyväksyä totuutta sodasta, ja tämän strategian McGlynn kirjassaan myös valitsee.

"Tämä on Venäjän sota", McGlynn kirjoittaa. "Venäläiset ovat pitkälti osasyyllisiä sodan aloittamiseen ja siihen, miten sitä käydään, aivan kuten Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kansalaiset ovat olleet osasyyllisiä omien valtioidensa käymiin sotiin."

Ja tässä argumentissaan McGlynn on vahvoilla, etenkin, kun nostaa esiin myös lännen tekopyhyyden ja innon sotia.

                                                                         ***

Analysoimansa Telegram-aineiston ja 60 tekemänsä haastattelun perusteella McGlynn jakaa venäläisten suhtautumisen Ukrainan sotaan kolmeen tapaan. On isänmaallisia venäläisiä, jotka eivät koskaan kyseenalaista mitään, mitä oma maa tekee. Venäjällä tämä patrotismin muoto on vain suuntautunut sokeaan ja aggressiiviseen lipun alle kerääntymiseen.

Toista ryhmää McGlynn kutsuu lojaaleiksi neutraaleiksi, jotka antavat itselleen oikeuden olla kysymättä tuskallisia kysymyksiä. Kolmas ryhmä ovat apaattiset, jollaisiksi valtiojohdon kaikenkattava propaganda ja valheiden levittäminen haluaakin kansalaistensa kehittyvän. Heistä ei ole huolta, sillä he eivät jaksa eivätkä viitsi kyseenalaistaa mitään.

Entä ne sodan vastustajat? Heitä ei näy eikä taida edes olla. Pikemminkin on käynyt niin, että moni McGlynnin haastattelema entinen Putinin vastustajakin ymmärtää nykyisin maansa johdon tavoitteita.

Eikähän hyökkäys Ukrainaan kosketa millään tavalla Moskovan älymystöä, jonka edustajia McGlynn on haastatellut. Yksi tärkeä piirre sodassa on se, että sitä käyvät Venäjän valloittamien reuna-alueiden nuoret miehet. 

Yksi asia, jonka minä ymmärsin McGlynnin kirjaa lukiessani on, että Venäjä on aivan samanlainen imperialistinen valtio kuin vaikkapa Iso-Britannia suurimmillaan oli, mutta sitä on vaikea tajuta, sillä sen siirtomaat eivät sijaitse merten takana, vaan niihin on maayhteys. Sieltä vaikkapa tykinruuan kuljettaminen Ukrainan rintamalle onnistuu helposti.

                                                                      ***

Galeotti kuvaa omassa kirjassaan sitä prosessia, jolla Venäjä on Putinin kaudella rakentanut itsensä ja sotakoneensa sosialismin romahtamisen jälkeisen sotkuisen ajan jälkeen. 

Kaikki Ukrainaan hyökkäykseen tähtäävä tapahtui meidän katseidemme alla, muttei edes Krimin valtaus 2014 avannut länsimaiden silmiä. Ajatus taloudesta, joka sitoisi Venäjän länteen ja demokraattiseen kehitykseen, oli aivan liian houkutteleva, että tajusimme yhtään mitään Putinin ja hänen hovinsa suunnitelmista, etenkin, kun Venäjä osti meidät halvalla energialla.

Niin Galeotti kuin McGlynnkin kirjoittavat siitä, miten tavallisille venäläisille riitti, että elämä tasaantui ja elintaso nousi. Voi kai sanoa, että kun kaikille tarjoutui tilaisuus varastaa, se, että johtajat rohmusivat omaisuuksia ulkomaille vietäviksi, ei tuntunut niin kovin epäoikeudenmukaiselta. Ja länsihän suorastaan nautti oligarkien miljardeista. Lontoota alettiin kutsua Londongradiksi, ja venäläisillä rahamiehillä ja -naisilla taitaa edelleen olla siellä varsin lokoisat olot.

Kumpikaan kirjoittajista ei suhtaudu kovin luottavaisesti tulevaan eivätkä etenkään Venäjän rooliin siinä. Molemmat ovat sitä mieltä, ettei Ukraina voi eikä saa hävitä, mutta sen jälkeen, kun Venäjä on hävinnyt, työ vasta alkaa. Saksalaiset ovat käyttäneet kymmeniä vuosia ymmärtääkseen, miten natsien hirmutyöt olivat mahdollisia, mutta Venäjällä on onnistuttu kieltämään jo Josif Stalinin diktatuurin kauheudet. Kuitenkin uusi aika on mahdollinen vain, jos Venäjä tunnustaa omat virheensä ja pyrkii korvaamaan ne niistä kärsineille.

Se vain taitaa olla kovin vaikeaa. McGlynnin aineisto on täynnä lausuntoja, joiden mukaan venäläiset eivät ole koskaan iskeneet siviilikohteisiin Ukrainassa eivät ole syyllistyneet joukkomurhiin eivätkä raiskauksiin. Sen sijaan tavalliset venäläiset katselevat videoita, joissa iloiset ja ystävälliset venäläissotilaat silittävät pellavapäisten lasten hiuksia ja jakavat heille kaikkea hyvää kunnes ryhtyvät taas vapauttamaan naapurimaata ukronatseista, homoista ja huumeveikoista.

Valehteleminen on niin paksua ja kaikenkattavaa, että McGlynnkin kirjoittaa alkaneensa välillä miettiä, mikä on totta ja mikä ei, mutta sehän Putinin valtakoneiston propagandan tarkoitus onkin, sillä kaiken takana on Putinin ja hänen lakeijoidensa ajatus siitä, että Venäjä on eksistentiaalisessa sodassa lännen kanssa, ei siis Ukrainan, vaan koko lännen. 

Venäjän ja Putinin narratiivissa Ukraina on vain pieni osa sitä sotaa, joka toteutuu sen rajoilla jokaikinen päivä ja jonka vanhanaikaisen version Ukraina aloitti hyökkäämällä Venäjän kimppuun. Jos tämä ristiriitaisen tiedon levittäminen ei lisää apatiaa tavallisten venäläisten keskuudessa, niin mikä sitten. Jotenkinhan yksilön on suojeltava itseään kognitiiviselta dissonanssilta.

Mark Galeotti: Putinin sodat Tšetšeniasta Ukrainaan. Suomennos: Jere Saarainen. Minerva, 2023. 457 s.

Jade McGlynn: Venäjän sota. Suomennos: Kyösti Karvonen. Docendo. 299 s.