Älkää vain ohittako Hanna Weseliuksen Nimetöntä
Näin syksyisin tahtoo käydä aina niin, että Finlandia-kirjapalkinnon ehdokkaat vievät kaiken tilan muilta vuoden aikana ilmestyneiltä suomalaisilta romaaneilta.
Yksi tällainen romaani on Hanna Weseliuksen Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva, vaikka kaikeksi onneksi se on nyt ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi, niin että ei se ihan huomiotta sittenkään jäänyt.
Kirjoitan onneksi, sillä vaikkei se ehkä olekaan tämän vuoden paras suomalaisen kirjoittama romaani, niin paitsi että se on rakennettu erinomaisen taitavasti, näkymätöntä yksinäisyyttä pohtivana tarinana se on enemmän kuin paikallaan.
Rakenteeltaan se on siinä mielessä kiinnostava, että varsin syrjässä eläneen ja vanhana kuolleen Nanette Kottaraisen tarinaa kertoo peräti kolme ihmistä, Nanette itse omien päiväkirjojensa kautta, Leila, jonka Nanette on palkannut kirjoittamaan päiväkirjat puhtaiksi, ja kolmas ihminen, romaanin varsinainen kertoja, jolle Leila pikkuhiljaa paljastaa Naneten elämän tärkeimmät tapahtumat.
Yksinäisyydestä Nimetön kertoo tavalla, jolla vain koko muun maailman ihmistä mitättömänä pitäneestä olennosta voi kertoa.
***
Nanetten elämänvaiheet tulevat esiin pikkuhiljaa. Hän on siinä mielessä tyypillinen oman sukupolvensa nainen, että lähtee 18-vuotiaana maailmalle kokeilemaan siipiään.
Nanette päätyy kotiapulaiseksi Felixille ja hänen perheelleen ja asuu sellaisessa keittiön taakse sijoitetussa kotiapulaisen tai piian huoneessa. Hän pääsee toki Felixin mukana matkustamaan pitkin maailmaa ja kuuntelemaan ihailemiaan jazz-laulajattaria konserteissa, mutta hänen asemansa on siitä huolimatta aina piian asema.
Muut Nanetten elämän ihmiset ovat Felixin tytär Bella ja tämän inhottava aviomies Max, joka erityisesti haluaa osoittaa Nanettelle tämän paikan ihmisyhteisöjen nokkimisjärjestyksessä. Eikä Nanetten elämässä muita ihmisiä olekaan, paitsi aivan elämän lopussa Leila, jonka hän palkkaa kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanonsa ja Muhammed, joka käy Nanetten puolesta kaupassa, kun tämä ei enää pääse laskeutumaan neljännestä kerroksesta muuten kuin istualtaan porras kerrallaan.
***
Weselius on koulutukseltaan taiteen tohtori ja työskentelee valokuvataiteen yliopistolehtorina. Valokuvaajataustansa ansiosta Waselius tuo tarinaan mukaan runsaasti valokuvia, Nanetten ottamia tai sellaisia, joihin hän on jostakin syystä päätynyt mukaan.
Nanetten valokuvat eivät ole mitä tahansa valokuvia, vaan otoksia, joita lukijakin mielellään näkisi, sen verran perusteellisesti Weselius niitä sanallistaa.
Valokuvien lisäksi Weselius kertoo espanjalaisen taiteilijan Francisco de Goyan etsauksista, joita Nanette pääsee paikan päälle Madridiin katsomaan. Niilläkin on Nanetten elämäkerran kannalta tärkeä merkitys.
Kaikkien näiden kuvien, niin valokuvien kuin Goyan etsausten, takana on lopulta sellaisen kärsivän ja tuhotun ihmisen elämä, jonka on aina pitänyt olla saapuvilla ja saatavissa, mutta jolla ei oikeastaan ole ikinä voinut olla omaa tahtoa. Hän on mennyt ja tullut, kun joku on niin halunnut, ja hän on tehnyt, koska häntä on käsketty. Hän on kuin ottamiensa kuvien pulut, joiden pesäpuuhista ei kukaan tunnu tietävän tai piittaavan mitään.
Piian paikka ei koskaan, ei ainakaan Nanetten elämässä, voi olla samassa juhlapöydässä herrasväen kanssa, vaikka kaikkeen muuhun hän kyllä kelpaa, ja se onkin hänen elämänsä suurin tragedia, vaikka rajansa se on piiankin kärsivällisyydellä, kuten Weselius koskettavasti kuvaa.
Romaaninsa jälkisanoissa Weselius kertoo, miten päätyi kirjoittamaan juuri Nanetten tarinan. Weselius kirjoittaa törmänneensä uutiseen todellisesta yksinelämisestä ja täydellisestä unohduksesta ja halunneensa antaa sille itse kehittämänsä tarinan muodon. Nimetön olisi toki toiminut ilman tuota taustatietoakin.
Hanna Weselius: Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva. WSOY, 2023. 442 s.
Kommentit
Lähetä kommentti