Entä jos vaihtaisit dekkarit jouluna klassikoihin?

Sofokleen patsas ateenalaisen, amfiteatterin muotoon rakennetun puiston kulmalla. Kuva: Wikimedia Commons.

Olen aina ihmetellyt sitä, miksi ihmiset haluavat lukea lomillaan kevyttä ikään kuin vastapainoksi kovalle työlleen. Minun mielestäni parempaa hetkeä klassikoiden lukemiseen ei olekaan kuin muutamien päivien tai viikkojen loma, sillä klassikot todellakin tarvitsevat aikaa ja rauhaa.

Olen koonnut tähän tekstiin klassikkokirjoja, jotka ovat jopa onnistuneet muuttamaan elämääni ja ajattelemistani, eivätkä mitkään näistä oikeastaan ole kovinkaan raskaita luettavia Dante Alighierin Jumalaista näytelmää lukuunottamatta, mutta kerron kohta, miksi se on. Ja mikä parasta: kaikki tässä esittelemäni klassikot löytyvät erinomaisista kirjastoistamme.

Aloitetaan antiikista ja yhdestä Kreikan suurimmista runoilijoista, Sofokleesta, ja hänen neljän näytelmänsä uudesta suomennoksesta. Näytelmät ovat Traakhiin pidot, Aias, Filoktetes ja Elektra (Teos, 2018). Kokoelman ovat toimittaneet Tua Korhonen, Tommi Nupponen ja Vesa Vahtikari. Sofokleesta tässä Teoksen kustantamassa kokoelmassa kirjoittaa Esa Kirkkopelto

Sofokles on sitä samaa jengiä, joka kirjoitti vuosittain Ateenan draamakilpailuihin mm. Aiskhyloksen ja  Euripideen kanssa. Sofokleen lukuisista tragedioista vain seitsemän on säilynyt näihin päiviin. Tällä kokoelmalla pääsee erinomaisesti alkuun kreikkalaisiin tragedioihin tutustumisessa, sillä paitsi, että ne ovat erinomaisia ja helposti luettavia suomennoksia, kukin näytelmä on varustettu suomentajan laatimalla esseellä teoksesta ja sen taustoista. Myös viitteet toimivat erinomaisesti.

Tammi julkaisi Olympos-sarjassaan antiikin tärkeitä ja kuuluisia tekstejä 2000-luvun alussa. On Plutharkosta, Demokritosta, Epikurosta ja Vergiliusta, mutta ennen kaikkea Petronius Arbiterin Satyricon,  klassisista klassisin ja  sensuroiduimmista sensuroiduin huima seikkailu, josta puuttuvat tiukkapipoisen kirkollisen esilukijakaartin vuoksi -  näin uskon – ne mehevimmät ja roiseimmat jutut.

Näiden kerrassaan viihdyttävien tekstien joukkoon nostan myös Lucius Apoleiuksen Kultaisen aasin (Tammi, 1957), joka   esittelee mainiosti yhden antiikin kirjallisuuden keskeisen teeman muodonmuutoksen eli metamorfoosin. Tässä tarinassa miesparka tavoittelee taivaita, mutta jumalat muuttavat hänet aasiksi, jona hän joutuu kohtaamaan kuolemanuhkaa, mutta myös irstaita ihmisiä. Oivaa ironiaa ajasta ja tarkkoja näkökulmia ihmisiin.

                                                                             ***

Sandro Botticellin näkemys Dante Alighieristä. Kuva: Wikimedia Commons.

Tunnetteko nämä sanat: ”Elomme vaelluksen keskitiessä / ma harhaelin synkkää metsämaata / polulta oikealta poikenneena."? Ne on kirjoitettu vuosina 1308-1321 ja niistä vastaa Dante Alighieri (1265-1321) ja kirja on tietysti Divina Commedia eli Jumalainen näytelmä (WSOY), jonka avaussanat ne ovat ja jonka suomensi aikoinaan Eino Leino. 

       Leinon suomennos julkaistiin kolmessa osassa vuosina 1912–1914, joten kieli on hieman vanhahtavaa, mutta tähänhän se toki sopii. Toisen kerran teoksen suomensi Elina Vaara vuonna 1963. Hyllystäni löytyvän Leinon suomennoksen kuvitus on Gustave Dorén. Otavan pokkaripainoksessa vuodelta 1967 mukana myös selitysosa, jota ilman moni asia jää kyllä auki.

      Tarina on loppujen lopuksi varsin yksinkertainen: minäkertoja törmää metsässä Vergiliukseen, joka vie tämän Helvetin alimman kerroksen kautta Kiirastuleen ja lopulta Taivaaseen. Jos kirja todistaa jotakin, niin inhimillisen kuvittelukyvyn puutteet. Helvetti ja Kiirastuli vihollisille aiheutettuine kärsimyksineen ja kavereille suotuine toivon kipunoineen ovat äärimmäisen uskottavia, mutta Taivaasta ei edes Dante saa irti muuta kuin huokailua ja musisointia pilvenreunoilla ja Jumalan hyvyyden ja kaiken kauneuden ihmettelemistä. Niin ja tietysti rakastettunsa Beatricen, joka hengailee ylimmässä taivaassa.

      Lukusuositus: tarttukaa kirjaan porukassa ja lukekaa pätkissä ja keskustelkaa matkan varrella. Pitäkää pieniä esitelmiä ja avatkaa lukemaanne. Muuten siitä ei ehkä selviä hengissä.

                                                                           ***

Pseudonyymillä George Eliot kirjoittanut Marian Evans Francois D’Albert Duraden maalaamana. Kuva: Wikimedia Commons.

      Aivan toisenlaiseen maailmaan lukijansa vie pseudonyymikirjailija George Eliot, joka ei voinut julkaista mitään omalla nimellään Marian Evans (1819-1890), sillä vaikka elettiin jo 1800-luvun loppua, kaikissa piireissä ei naisten kirjoittamista katsottu hyvällä.

      Erinomainen esimerkki Eliotin taiteesta on kirja nimeltä Daniel Deronda (1876, suomennettu 2020 / WSOY). Tämä 900-sivuinen mammutti pitää sisällään monenlaista, mutta historiallisesti merkittäväksi sen tekee se, että Eliot unelmoi juutalaisten omasta maasta jo kaksi vuosikymmentä ennen Theodor Herzlin vuonna 1896 kirjassaan Juutalaisvaltio esittelemiä sionismin perusperiaatteita.

 

                                                                      ***

Sigmund Freud Max Halberstadtin ikuistamana. Kuva: Wikimedia Commons.

Klassikkokatsaukseni ei olisi klassikkokatsaus ilman Sigmund Freudia, josta  kaikki ovat tietävinään kaiken, vaikka kovin harva on häntä lukenut. Minä olen, varmaankin lähes kaiken suomennetun. Yksi syy on ollut aivan ammatillinen: Freudin psykoanalyysi ja Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin kehittämä eksistentialismi istuvat mitä mainioimmin elokuvien purkamiseen, sillä elokuvat ovat kuin unia. Siksi käsittelen nyt Unien tulkintaa (Gummerus, 1968).

      Yleisistä väitteistä ja väärinkäsityksistä huolimatta Freud ei ole mikään haaveilija tai tyhjänpuhuja, vaan tiukasti jalat maassa oleva luonnontieteilijä ja tiedemies. Se käy ilmi ennen kaikkea Unien tulkinnasta, jonka alun hän käyttää alan kirjallisuuden tutkimiseen.

      Freudin perusajatus on tämä: unet eivät ole mitään merkillisiä, niitä ei lähetä meille kukaan eivätkä ne ennusta mitään. Me näemme unissa vain kaikkea sitä, mitä olemme valveilla nähneet. Muuhun aivomme eivät kykene.

      Unet ovat siis päiväjäänteitä. Kun yhdistelee unien tapahtumia ihmiseen ja tietoihimme hänen persoonastaan ja henkilöhistoriastaan, voimme auttaa häntä tulkitsemaan uniaan niin, että hän saa ongelmiaan ratkotuksi. Omassa stressiunessani soitan aina puhelimella, mutta en koskaan tunnu onnistuvan siinä.

                                                                       ***

Thomas Mann italialaisen kustantajansa Arnoldo Mondadorin ja hänen ystäviensä seurassa joskus 1950-luvun alkuvuosina. Kuva: Federico Patellani / Wikimedia Commons.

Kesällä kuulin kauhukseni kirjallisuutta pääaineenaan opiskelevalta nuoreltamieheltä, että hänen varttuneemmat opiskelijakaverinsa kertovat yhdestä kirjasta, johon heidän mielestään ei missään nimessä kannatta tarttua. Sattumalta se on yksi ehdottomista lempiromaaneistani, vaikken sitä ensimmäisellä kerralla saanutkaan luetuksi. Sen jälkeen olen lukenut vuonna 1924 alunperin julkaistun  Thomas Mannin Taikavuoren (WSOY, 1982) moneen kertaan.

      Juonensa tasolla kirja kertoo Hans Castorpin seitsemän vuotta kestäneestä reissusta keuhkotautiparantolaan, mutta oikeasti romaani on kuvaus Euroopasta, joka sortui ensimmäiseen maailmansotaan, vaikka Eurooppa oli täynnä hyvää tarkoittavia ja totuutta etsiviä ihmisiä, joille edes maiden rajat eivät olleet tärkeitä. 

      Castorpin päivät täyttyvät keskusteluista tietokirjailija Lodovico Settembrinin, totalitarismiin kallellaan olevan jesuiitta Leo Naphtan, hedonisti Pieter Peeperkornin ja romanttisesti ihailemansa rouva Chauchat´n kanssa. Kun Taikavuorella ei ollut muuta tekemistä, eivätkä kortinpeluu ja päivittäiset ateriat riittäneet elämän sisällöksi, syvät keskustelut eurooppalaisesta aatehistorista syntyivät kuin itsestään.

      Jotenkin tuntuu, että tämä eurooppalaisen kulttuurin itsetuhon analyysi on tänään ajankohtaisempi kuin koskaan.

      Muuten: en ole tavannut koskaan yhtään röntgenlääkäriä, joka olisi lukenut Taikavuoren. Se on oikeastaan ihme ja ehdottomasti harmi, niin hurmaavasti Mann kuvaa läpivalaisun ensimmäisiä vuosia.

                                                                           ****

Sally Salminen vuonna 1940. Kuva: Osvald Hedenström / Lehtikuva / Wikimedia Commons.

      Suomalaisista monien lukemattomista klassikoista nostan esille kaksi, joista Sally Salmisen Katrina vuodelta 1936 on ehkä kaikkein lukemattomin ja unohdetuin. Katrinan uudesta tulemisesta vastaa Juha Hurme, joka suomensi sen vuonna 2018 (Teos).

      Katrinan historia on monella tavalla merkittävä, eikä vain siksi, että sen kirjoittaja asui tuohon aikoihin Yhdysvalloissa ja elätti itseään piikomalla. Kirjoittamaan hän opetteli kirjekurssien avulla.

      Aikanaan Katrina oli maailmanmenestys, jolle ehdittiin veikata jopa Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Siitä tehtyjen käännösten määrän ohitti vasta toisen maailmansodan jälkimainingeissa julkaistu Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (1945).

      Katrina kertoo pohjalaisnaisesta, joka rakastuu merimiesrenttuun ja muuttaa tämän kanssa saaristoon elämään todella kovaa elämää. Mitään, minkä mies lupasi, ei ole olemassa, mutta perhe kasvaa ja Katrina puolustaa miestään maailmaa vastaan.

      Romaania pidettiin muuten aikoinaan liian punaisena ja feministisenä, sillä se kuvasi Ahvenanmaan luokkasuhteita varsin suorasukaisesti ja tarkasti.

                   

      Jorma Korpela ajoittamattomassa kuvassa. Kuva: Wikimedia Commons.

      Toinen, ehdottomasti lukemisen arvoinen suomalaisklassikko on kuopiolaisen Jorma Korpelan Tohtori Finckelman, Ihmiskurjan kertomus vuodelta 1952. Sen viimeisin painos on ilmestynyt vuonna 2002 (WSOY).

      Kirjallisuudentutkimus määrittelee Tohtori Finkelmanin menippolaiseksi satiiriksi. Määritelmä viittaa proosamuotoisiin satiireihin, jotka ovat luonteeltaan eeppisiä ja yhdistelevät useita eri pilkanteon kohteita romaanin kaltaiseksi satiiriseksi kertomukseksi.

      Kirja kuvaa jakautunutta persoonaa, nuorta lääkäriä, joka päätyy samaan mielisairaalaan, jossa aikoinaan vaikutti tohtori Finkelman, joka ehkä jopa tappoi joitakin potilaitaan, mutta joka ehdottomasti oli paitsi puoskari, myös omatekoinen yli-ihminen. Päähenkilö alkaa samaistua Finkelmaniin, jota ei ehkä ollut koskaan olemassa.

      Hänen ympärilleen kerääntyy joukko erikoisia henkilöitä kuten kirjailija Raiski, johtaja Mellonen, maisteri Pomilov ja neiti Lilian. Näistä tuttavista moni päätyy mielisairaalan potilaaksi.

      Kajaanin kaupunginteatteri esitti Finkelmania muutama vuosikymmen sitten. Sen ohjasi Samuli Reunanen ja se jäi varmasti monelle romaania tuntemattomalle varsin käsittämättömäksi, vaikka kirjassa ei sinänsä ole mitään käsittämätöntä. Ylen uutisten nykyinen päätoimittaja Jouko Jokinen kertoi muuten joskus tehneensä Finkelmanista graduaan, mutta toimittajan ura taisi voittaa mielisairaalassaan ja mielikuvituksessaan huseeranneen Finkelmanin.