Entä, kun kirjailijan on pakko kertoa omasta elämästään?
Kirjailija Maria Peura on ehdottomasti rohkea, uhkarohkeakin ihminen. Kuudennessa romaanissaan Esikoinen hän tekee sen, mitä hänen on omien sanojensa mukaan pakko tehdä.
Peura kirjoittaa elämänsä suurimmista tragedioista, äidistään, joka ei ole mikään mallikasvattaja, isästään, jota koulun rehtorius ei suojannut juopottelulta, yhä uusista väkivaltaisista miehistään ja elämänsä vaikeimmasta, mutta antoisimmasta ihmissuhteestaan, omasta esikoispojastaan, joka huostaanoton ansiosta selviää kuin selviääkin päihde- ja rötöskierteestä oikeaan elämään.
Kirjan arvioijalle Esikoinen on harvinaisen kova pala, muttei siksi, että Peura kaivaa itsestään ja elämästään esille asioita, joista moni toinen on vaiennut, vaan siksi, etten tiedä, miten arvioida Maria Peuran romaania romaanina ilman, että arvostelen oikean Maria Peuran elämää ja hänen tekemiään ratkaisuja.
Kirjan käsittelemistä auttaa toki se, ettei Esikoinen ole dokumentti, vaikka Peura on kaivanut sen tapahtumat päiväkirjoistaan, joita hän on kirjoittanut ahkerasti koko ikänsä, ja jotka ovat yhtä nuoruudenpäiväkirjaa lukuunottamatta tallessa, vaan koska Esikoinen on ehdottomasti kaunokirjallinen teos. Se on sitä muotonsa, mutta myös sisältönsä ansiosta.
***
Romaanin kertojaminä on kotoisin pohjoisesta. Hän on niin sanotun hyvän perheen tyttö, joka löytää päihteistä lohdun elämälleen jo teininä.
Hänen äitinsä, jota kertoja hoivaa tämän vaipuessa pikku hiljaa dementiansa kuviin, on ainakin lukijan mielestä sen verran vastenmielinen lapsensa kurittaja, että lukijan on vaikea ymmärtää, miksi aikuinen Maria käyttää niin paljon aikaa tämän hoitamiseen keskellä omia kriisejään ja esikoisensa valtavia ongelmia.
Päihteidenkäytön mallia Maria on saanut isältään, joka saattaa umpihumalassa rötkähtää tyttärensä päälle ilman, että äiti tulee mitenkään apuun.
Omilleen muutettuaan Maria hankkiutuu miessuhteisiin, joissa miehet alistavat ja pahoinpitelevät tätä yhä vastenmielisemmin keinoin. Kun esikoisen isä onnistuu jopa potkaisemaan tulevaa lastaan jo siinä vaiheessa, kun tämä vasta kehittyy äitinsä kohdussa, seuraava retuuttaa poikaa jo oikein kunnolla. Ja Mariaa myös, totta kai.
Mariassa on siis jotakin outoa, jonka takia hän hakeutuu jatkuvasti väkivaltaisiin suhteisiin. Keittiöpsykologi minussa panee ajattelemaan, että koska Marian vanhemmat eivät pitäneet kympin tyttöään oikein missään arvossa, Mariakaan ei osaa arvostaa itseään.
Jotakin hän kuitenkin jamastaan ymmärtää, sillä hän haluaa ja katkaisee väkivallan kierteen omaan esikoiseensa. Tämänkin on toki sukellettava syviin vesiin ja laitoksiin ennen kuin alkaa oikeanlaisen hoidon ja lääkityksen ansiosta ottaa vastuuta itsestään, äitinsä avulla toki.
***
On aivan varmaa, että Peuran on pitänyt kirjoittaa elämänsä kokonaan auki tähän romaaniinsa, mutta mitä se sitten tarjoaa lukijalleen? Paljonkin, kun sitä joutuu pakostakin miettimään perusteellisemmin kuin jotakin perusdekkaria.
Yksi Esikoisen tärkeimmistä opetuksista lienee se, että ihmisen, siis joidenkin ihmisten lapsen ja/tai puolison on jossakin vaiheessa vain uskallettava riuhtaista itsensä irti läpimädistä kiusaajistaan. Romaanin Maria ei aivan tähän pysty, ei, vaikka näkee, millaisessa kurimuksessa hänen esikoisensa ja ehdottomasti suurin avuntarvitsijansa on.
Jostakin syystä hän roikkuu ehdottoman epäkelvoissa vanhemmissaan sen sijaan, että olisi kerta kaikkiaan katkaissut kaikki välinsä heihin ja ymmärtänyt, ettei hän voi antaa anteeksi pienen Marian kokemia vääryyksiä, etenkään, kun kumpikaan vanhemmista ei edes ymmärrä pyytää niitä anteeksi. Sellaiseen anteeksiantoon ei kenenkään ole pakko pyrkiä. Aikuisilla on vastuu lapsistaan, ei päinvastoin.
***
Suomalainen kirjallisuus tuntee lukuisia tarinoita, joiden lukeminen on ohjannut lukijoitaan uusille teille. Yksi parhaista esimerkeistä lienee Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa, joka kertoo, ettei kenenkään tarvitse tyytyä siihen asemaan, johon on sattunut syntymään.
Esikoisella voi olla hieman samanlainen tehtävä. Toivon, että kirja pystyy antamaan voimia ihmisille, jotka tunnistavat oman elämänsä Marian kertomasta. Toivon, että teos auttaa lukijaansa luottamaan niihin ihmisiin, jotka tarjoavat apuansa, olivatpa nämä rinnalla kulkijoita tai sitten ammattiauttajia. Toivon, että jokainen ymmärtää sen, että jos häntä on kohdeltu vaikkapa lapsena väärin, hän voi aina katkaista väärin tekemisen kierteen ja olla omalle lapselleen se maailman paras ja välittävin ihminen.
Maria Peura: Esikoinen. Otava, 2023. 320 s.
Kommentit
Lähetä kommentti