Että oikein Finlandia-lukijoiden suosikki
Kirjallisuudessakin voidaan jakaa säälipisteitä. Sen todistavat ne kirjallisuuden ystävät, jotka äänestivät Miki Liukkosen Vierastilan lukijoiden suosikiksi viimevuotisessa Finlandia-kisassa. Pääpalkinnonhan Jorma Uotinen antoi Sirpa Kähkösen 36 uurnalle.
Miksikö kirjoitan säälipisteistä? Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ikinä suostu uskomaan, että jokaikinen Liukkosen romaania äänestänyt olisi sitä edes lukenut, tai jos on joskus siihen tarttunut, olisi jotenkin jaksanut kahlata sen läpi, niin sekava ja toisaalta julma itsemurhan alustus se on.
Olen lukenut kirjoja vuosikausia työkseni. Vain muutaman teoksen olen suostunut jättämään kesken, sillä minusta jokainen painettu kirja ansaitsee tulla luetuksi. Viimeisin kesken jättämäni suuresti juhlittu teos on David Foster Wallacen Päättymätön riemu, kertakaikkisen megalomaaninen ajatuksenvirran purskaus, jota en vain jaksanut kahtasataa sivua pidemmälle.
Vierastilaa en voinut jättää kesken, mutta enpä voi rehellisesti sanoa, että olisin suunnattomasti nauttinut sen lukemisesta. Erityisen suuri pettymys Vierastila oli vaikkapa verrattuna Liukkosen toiseen romaaniin O, joka oli parhaimmillaan sanomisen ja ajattelemisen juhlaa, josta vinkeä aikanitkahdus rakensi aivan omanlaatuisensa maailman.
Vierastila puolestaan on tavattoman raskas sairaskertomus, joka loppuaan kohden sykertyy jonkinlaisen jakomielisyyden teeman ympärille.
Vierastilan kansi on Jussi Karjalaisen käsialaa.
***
Nykykirjallisuus ei ole, eikä sen tarvitse olla juonitarinoiden punomista tai selkeitä ja yksinkertaisia rakenteita tai edes tavattoman johdonmukaisia kertomuksia. Nykykirjallisuudella on tuhansia keinoja rikkoa ympäröivä arkitodellisuus ja paljastaa näin asioiden suhteita sellaisina, kuin kirjailija ne näkee ja kokee.
Sekavuus ei silti voi eikä saa olla kirjailijan tekstin lähtökohta. Valitettavasti Liukkosen yritti viimeiseksi jääneellä kirjallaan vain sekavuuteen, tai oikeammin hän varmasti kirjoitti sen, miltä hänestä tuntuu, eikä kukaan onnistunut auttamaan epätoivoista ihmistä tässä oikeassa ajassa ja avaruudessa.
Siinä sivussa Liukkonen lainaa neljäätoista nimeltä mainittua kirjailijaa ja viidentenätoista itseään ja vieläpä ajatustaan aikanytkähdyksestä, yhtä elokuvaa ja kahta televisiosarjaa, mutta miksi, se ei ainakaan minulle selvinnyt.
***
Vierastilassa, niin kuin Liukkosen kustannustoimittaja Samuli Knuuti romaanin jälkisanoissa kirjoittaa, on paljon Liukkosta itseään. Romaanista näkyy Liukkosen järkyttävän syvää masennusta, maanisuutta, alkoholismia, kykyjensä epäilemistä ja luovuutensa loppumisen pelkoa. Onko hän lopulta keksinyt tähän maailmaan mitään? Ainakaan yksi romaanin sankareista, keksijänä itseään pitävä Ren Dawn ei ole, mutta sitä Reniä pakkomielteisesti stalkkaava kirjailija ei suostu ymmärtämään.
Tuntuu, että kirjailijaksi itsensä romaaniin sijoittanut Liukkonen ajatteli, että jossakin on oltava joku järki. Että jossakin on oltava joku asia, joka antaa hänenkin elämälleen ja kirjoittamiselleen merkityksen. Ja kun sellaista ei lopulta löydy, kirjailijalla ei ole kovin monta vaihtoehtoa jatkaa uraansa eikä elämäänsä.
En tiedä, miten olisin lukenut Vierastilaa, jos sen kirjoittaja ei olisi kuollut. Olisinko yrittänyt ymmärtää sen pintajulkisen ja itsensä kuoliaaksi huvittelevan ja huumaavan maailman ironiaksi? Olisinko pitänyt sitä lahjakkaan tekijänsä tuotannon sivujuonteena ja odottanut seuraavaksi jotakin järjestyksellisempää ja pohditumpaa?
Nyt, kaiken tapahtuneen jälkeen, luen sitä pelkästään raivorehellisenä sekavan sairauden kertomuksena, joka kertoo minulle kirjailijasta asioita, joita minun eikä kenenkään muunkaan oikeasti tarvitse tietää.
Miki Liukkonen: Vierastila, WSOY 2023. 554 s.
Kommentit
Lähetä kommentti