Historia ei tapahdu kansoille tai valtioille. Viime kädessä se tapahtuu yksittäisille ihmisille.
Toimittaja Antti Järvi on tehnyt paitsi hienon kirjan, myös melkoisen matkan sukunsa saloihin etsiessään vastauksia isoisoisänsä Antti Järven jälkeensä jättämiin kysymyksiin. Syntyi Tieto-Finlandialla palkittu syvä ja inhimillinen kirja Mihin katosi Antti Järvi?
Järven teos ei ole perinteistä historiantutkimusta, eikä kirjailija itsekään väitä sellaista tekevänsä. Siitä huolimatta hän tulee esittäneeksi historiasta sellaisia väitteitä, joita toivoisi historianfilosofian enemmänkin esittävän. Väitteistä tärkein on tämä: historia ei tapahdu kansoille tai valtioille. Viime kädessä se tapahtuu aina yksittäisille ihmisille, niille, joille virallisessa historiankirjoituksessa on kovin vähän tilaa.
Tässä tapauksessa tuo ihminen on Järven isoisoisä, josta suvussa ei saanut puhua, sillä hän oli häpeäksi omaisilleen, koska hän oli jäänyt vapaaehtoisesti Neuvostoliiton puolelle Karjalaan, kun Suomi joutui hävityn talvisodan jälkeen luopumaan Laatokan länsirannoista.
Kysymys, joka Suomeen evakuoituneita vaivasi, ei niinkään ollut se, että Antti Järvi oli jäänyt Lahdenpohjaan kuin ne syyt, joita sukulaiset arvelivat vaikuttaneen miehen päätökseen, ja niitä saattoi heidän mielestään olla vain kaksi: toinen nainen tai kommunismiin hurahtaminen.
Kannen on suunnitellut Jenni Noponen.
***
Kirjailija Järven kokemukset isoisoisästä puhumisesta olivat karseat. Kun hän kerran lapsena, jotenkin, itsekään tarkkoja tapahtumia muistamatta, oli puhunut jotakin isoisoisästä oman ukkinsa kuullen, tämä raivostui niin, että mummon oli pakko viedä poika kiireesti turvaan mummolan vinttiin ja vannottaa, ettei poika koskaan puhuisi ukkinsa kuullen tämän isästä.
Niinpä asia jäi vuosikausiksi, kunnes kesällä 2020 setä otti Antti Järveen yhteyttä ja pyysi tätä alkamaan selvittää itään jääneen sukulaisen tarinaa. Ja Järvihän alkoi, vaikkei se ollut kovinkaan helppoa. Alkuun hän pääsi muutamalla kirjeellä, jotka Antti Järvi oli välirauhan aikaan saanut lähetetyksi Rovaniemelle asettuneelle puolisolleen Sannalle. Sitten kirjeiden tulokin loppui.
Joitakin tietoja löytyi Suomesta, mutta lopullisesti isoisoisän kohtalo selvisi vasta Venäjällä, jonne Järvi matkusti ystävänsä kanssa samaan aikaan, kun Venäjän nykyinen presidentti päätti jättää itsestään jäljen maailmanhistoriaan aloittamalla silmittömän hyökkäyksen Ukrainaan. Kun puhtaat koronatestit oli tehty, matkaan Karjalaan lähdettiin Istanbulin kautta.
Siellä, NKGB:n arkistoista löytyy myös totuus Antti Järven kohtalosta, tai ainakin sellainen totuus, joka istuu Antti Järven järkeen. Ja siinä hetkessä ainakin kirjan lukija ymmärtää, mitä tarkoitan, kun kirjoitan, ettei historia tapahdu kansoille tai valtioille vaan yksittäisille ihmisille.
Vain ihmiset kärsivät. Vain he elävät, unelmoivat, toivovat ja lopulta kuolevat. Vain sillä on oikeasti merkitystä. Vain jokaisen ihmisen ainutkertaisella elämällä on merkitystä, ei rajojen siirroilla tai joukko-osastojen koukkauksilla sinänsä, sillä niitäkään ei tapahtuisi ilman ihmisiä.
Ja jotta isoisoisän elämä ja kohtalo eivät jäisi vain alaviitteen alaviitteeksi ihmiskunnan historiassa, Antti Järvi matkustaa tämän kohtalon selvittyä Varsovaan tapaamaan ihmistä, jolla on vielä läheisempi sukukokemus Karjalaan jääneiden elämästä kuin arkistot voivat koskaan kertoa.
***
Itse kirja, joka syntyi muutamia vuosia kestäneen tutkimusmatkan päätteeksi, on ehdottomasti palkintonsa ansainnut. Antti Järvi kirjoittaa sujuvasti ja selkeästi, mutta ennen kaikkea niin, että lukija pääsee helposti mukaan ahdistavalle, tunteelliselle ja ehkäpä jopa katarttisesti ratkeavalle tutkimusmatkalle yhden pienen ihmisen tarinaan.
Opetuskin kirjaan sisältyy, eikä se ole aivan mitätön: puhukaa suvuissanne ja suvuistanne. Uskaltakaa kysyä myös vaikeita asioita. Jankatkaa niin kauan, että saatte asioista selvän, sillä jos Antti Järven ukki ja Karjalaan jääneen Antti Järven poika olisi tehnyt niin, hänen ei olisi tarvinnut arvailla eikä häpeillä eikä pelätä mahdollista totuutta isän elämästä.
On tietysti totta, etteivät Antti Järven puoliso ja lapset varmaankaan olisi heti sodan jälkeen löytäneet vastauksia hankaliin kysymyksiinsä, kun Suomen ulkoministeriökään ei voinut auttaa, mutta niistä puhuminen sinänsä olisi varmasti auttanut siksi, että heidän päällään oli kaksin- tai kolminkertainen häpeän ja menetyksen huntu.
He olivat evakoita, joita ei monikaan mailleen halunnut. Suvun kantaisä oli jäänyt Neuvostoliittoon ilmeisen vapaaehtoisesti, vaikka hänen poikansa olivat kunnostautuneet jopa suojeluskunnissa. Eikä hän varmaankaan olisi tehnyt sitä, jollei olisi muuttunut kommunistiksi tai heittäytynyt toisen naisen matkaan.
Hiljaisuus ei tässäkään tapauksessa antanut jälkeen jääneille rauhaa, vaan kasvatti epätietoisuuden tuskaa edelleen. Ja kun mistään ei saanut puhua, mitään ei myöskään käsitelty, ei edes sitä mahdollista kommunistiksi alkamista.
Tässä kirjassa niin Antti Järvi kuin muutkin kuoliaiksi vaietut Karjalaan jääneet saavat lopultakin oman äänen.
Antti Järvi: Mihin katosi Antti Järvi? Kertomus kadonneesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä. Gummerus, 2023. 374 s.
Kommentit
Lähetä kommentti