Historiasta opimme vain sen, ettemme opi siitä mitään
Tämän jutun kuvitukseksi löysin Wikimedia Commonsista mainion, Clifford Berrymanin piirroksen, jonka Washington Star -lehti julkaisi 9.10.1939. "Kuinka kauan tämä kuherruskuukausi mahtaa kestää?" piirroksen teksti kuuluu, ja aivan aiheesta.
Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov ja hänen saksalainen virkaveljensä Joachim von Ribbentrop allekirjoittivat 23.8.1939 sopimuksen, jolle antoivat myös nimensä. Tuossa piirroksen ilmestymisen vaiheessa maailma osasi pöyristyä vain perivihollisina esiintyneiden diktatuurien yllättävää yhteisymmärrystä, mutta sopimuksen muutaman kappaleen mittaisesta salaisesta lisäpöytäkirjasta kukaan ei tiennyt mitään.
Eversti evp. Ari Rauhala ja tietokirjailija Antero Uitto julkaisivat jo viime syksynä tietoteoksen, jossa käsittelivät natsi-Saksan ja Neuvostoliiton suhteita. Epäpyhä liitto. Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1922-1941 on myös suomalaisittain kiinnostavaa luettavaa, mutta maiden välisistä suhteista olisi voinut lukea myös Venäjän nykypolitiikan suuntia, jos vain olisi osannut ja jos historia olisi ollut jollakin tavalla hallussa, vaan kun ei ollut.
***
Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler huseerasi Euroopassa miten tahtoi. Silloisen pienenpienen armeijansa avulla hän valloitti Versailles´n rauhansopimuksessa demilitarisoidun Reininmaan 1936. Ranska yritti inkuttaa vastaan, mutta koko muu maailma katsoi, että alueen miehittäminen on kokonaan Saksan sisäinen asia.
Jälkikäteen on arvioitu, että päättäväinen länsi olisi tässä vaiheessa pystynyt pysäyttämään Hitlerin, mutta sitähän me emme koskaan saa tietää.
Vuonna 1938 Hitler haukkasi vielä suuremman palan, kun liitti Saksaan Itävallan, vaikka ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot olivat sen nimenomaisesti kieltäneet.
Samana vuonna Saksa valtasi Tsekkoslovakialta ns. sudeettialueet, ja nyt lännen suosiollisella avustuksella. Kouluhistoriastakin muistamme, kuinka Ison-Britannian pääministeri Neville Chamberlain palasi syyskuussa Münchenistä heilutellen sopimuspaperia, jonka nojalla Saksa saattoi työntyä naapurimaahansa ja vallata sen teollisesti parhaat ja rikkaimmat alueet itselleen.
"Rauha meidän ajallemme", Chamberlain hihkui, eikä ymmärtänyt yhtään, mitä oli tehnyt. Tsekkoslovakialta kukaan ei kysynyt mitään.
Sitten ei tarvittukaan enää kuin Molotov-Ribbentrop -sopimus, ja maailma oli valmis toiseen maailmansotaan.
Miten tämä liittyy Venäjän nykypoliitiikkaan? Siten, että maan presidentti Vladimir Putin toimii täsmälleen samalla tavalla kuin Hitler aikoinaan: sotii Georgiaa vastaan, valtaa pienten vihreiden miesten avulla Krimin ja hyökkää täydellä voimalla Ukrainaan niin, että vasta viimeinen vaihe herättää lännen. Siinä sivussa hän esittää lännelle etupiirisopimusta Molotovin-Ribbentropin hengessä.
Josif Stalinilta Putin nappaa yhden tärkeän osan lännenpolitiikkaansa: Venäjälle on tuikitärkeää tehdä kaikkensa erottaakseen länsimaita toisistaan ja hajottaakseen niitä sisäisesti hybridisodankäynnin menetelmin.
***
Rauhala ja Uitto keskittyvät vähän liiankin seikkaperäisessä kirjassaan tietysti Saksan ja Neuvostoliiton suhteisiin, joiden paranemisesta molemmat ymmärsivät hyötyvänsä, mutta joita väritti melkoinen luottamuksen puute ja monenlaiset sopimusten toteuttamiseen liittyvät hitailut. Saksan piti toimittaa Neuvostoliittoon ennen kaikkea tekniikkaa ja Neuvostoliiton Saksaan raaka-aineita.
Stalin uskoi kyllä sodan tulevan, mutta vasta muutaman vuoden päästä niin, että ehtisi rakentaa maan sotateollisuuden täyteen iskuun. Hitler puolestaan oli erityisen kärkäs hyökkäämään itään heti, kun vain mahdollista. Se mahdollisuus toteutui Puolan jaon jälkeen kesäkuussa 1941.
Suomen tilanne oli Rautalan ja Uiton tulkinnan mukaan koko ajan veitsenterällä. Neuvostoliitto ei ollut ollenkaan tyytyväinen siihen, että maa, joka onnistui valtaamaan Baltian suitsaitsukkelaan, sai olemassaoloaan puolustavalta Suomelta yllättävän kovan vastuksen. Sekään ei ollut Neuvostoliiton mieleen, että koko muu maailma kallistui pienen Suomen puolelle talvella 1939-1940.
Suomea ei kuitenkaan pelastanut Rautalan ja Uiton esiin kaivamien dokumenttien mukaan pelkästään raivoisa puolustustaistelu, sillä Neuvostoliitto kärkkyi jatkuvasti uutta mahdollisuutta vallata maa tai ainakin sen tärkeimmät osat. Siihen Saksa ei voinut suostua.
Suomi pelasi Petsamon nikkelillä, joka oli Saksalle elintärkeää, eikä kauttakulkusopimustakaan voinut vaarantaa Neuvostoliiton etujen vuoksi.
Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa lukea Heikki Ylikankaan tulkintaa talvisodan rauhasta ja jatkosodan syttymisestä. Ylikangashan esitti reilu vuosikymmen sitten, että natsi-Saksa taivutteli Suomea talvisodan päättäneeseen rauhaan sillä puheella, että kohtapuoliin hyökättäisiin yhdessä Neuvostoliittoon ja otettaisiin takaisin se, mitä oli menetetty ja vielä korkojen kanssa.
Tästä Rautala ja Uitto eivät ole löytäneet tai edes etsineet todisteita, mutta tieto siitä, että Saksa puolusti kulisseissa Neuvostoliiton etupiiriin määriteltyä Suomea, tukee ainakin jollakin tavalla Ylikankaan tulkintaa.
Ari Rauhala ja Antero Uitto: Epäpyhä liitto. Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1922-1941. Minerva 2023. 535 s.
Kommentit
Lähetä kommentti