Hurjia tarinoita fysiikan suurista miehistä
Benjamin Labatutin romaanilla on kiistämättä mainion salaperäinen nimi: Maailman kauhea vihreys.
Kun kirjan takakannessa kerrotaan vielä, että Labatut "valottaa kirjassaan 1900-luvun keskeisten tiedemiesten vaiheita, läpimurtoja ja keskinäisiä suhteita" ja että se on kirjoitettu suuren suosikkini W.G. Sebaldin hengessä, pakkohan siihen oli tarttua.
Ja hyvä, että oli pakko, sillä Labatutin pieni kirja on todellakin mielenkiintoinen leikkaus vaikkapa Zyklon B -nimellä tunnetun, natsien kaasukammioissaan käyttämän kaasun kehittäjän, juutalaisen kemistin Fritz Haberin elämään. Haber ei toki itse ehtinyt nähdä keksintöään käytännössä, sillä hän kuoli hyvissä ajoin ennen kuin natsit ottivat käyttöön kuolemanleirinsä, joissa hänen perheensäkin tuhottiin, mutta ensimmäiseen maailmansotaan kehittämänsä taistelukaasun tehosta hän pääsi ymmärrykseen.
Haber, jonka miniminielämäkerralla Labatut kirjansa aloittaa, on erittäin sopiva esimerkkihenkilö viime vuosisadan tiedemiesten aikaansaannosten kirjaamiseen. Siinä, missä hän loi aineita, joilla ihmisiä voitiin surmata teollisissa mitoissa, hän myös keksi, miten typpeä saadaan irrotetuksi ilmasta. Se taas johti maatalouden vallankumoukseen, kun typpilannoitteita ei enää tarvinnutkaan kerätä kaukaisilta guanosaarilta.
Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, Haber uskoi typpikeksintönsä olevan ihmiskunnalle haitallisempi kuin Zyklon B. Kävisi nimittäin niin, Haber tuumaili, että ihmisen ilmasta erottaman typen ansiosta kasvit valtaisivat maanääret niin tehokkaasti, että ihminen hukkuisi tuohon maailman kauheaan vihreyteen.
***
En löydä mistään minkäänlaisia elämäkertatietoja chileläisestä Labatutista, ja tätä kirjaa ja sen tarinoita lukiessani olisin niitä totisesti kaivannut.
En tiedä lainkaan, millaisella kompetenssilla Labatut aukoo vaikkapa fyysikko Erwin Schrödingerin luomaa teoriaa, jolla on ollut valtava merkitys kvanttimekaniikan tutkimuksessa, tai miten hyvin hän oikeasti ymmärtää edes jotakin Werner Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta, joka on myös keskeinen osa kvanttimekaniikkaa, puhumattakaan sen tieteellisen kiistan perusteista, joka miehiä erotti.
Toisaalta koska Labatut ei missään vaiheessa edes yritä kirjata kvanttimekaniikan yhtälöitä, lähden siitä, että hän on lukenut kirjansa lopussa mainitsemansa lähdeteokset sen verran tarkasti, ettei lukijan tarvitse epäillä hänen kertomuksensa tieteenhistoriallista pohjaa.
Sitä paitsi Labatut kertoo kirjansa loppusanoissa, minkä verran hän on harrastanut fiktiota kunkin tiedemiehen tarinaa kertoessaan: ensimmäisessä tarinassa sitä on yhden kappaleen verran, kun taas "seuraavissa osissa olen ottanut suurempia vapauksia koettaen silti pysyä uskollisena tieteellisille käsitteille, joihin niissä paneudutaan".
Tällä siis mennään.
***
Yhdeksi lähdekirjakseen tai oikeammin innoittajakseen Labatut nostaa W.G. Sebaldin suomeksikin vuonna 1995 ilmestyneen teoksen Saturnuksen renkaat, ja samantapaiseen, vapaasti vaeltelevaan ajatuksenkulkuun Labatut myös pyrkii, muttei aivan yllä. Syy on yksinkertainen: siinä, missä Sebald ottaa maailmantapahtumat oman ajattelunsa lähtökohdiksi, Labatut kuvaa noita tapahtumia.
Sebald assosioi ja antaa mielensä viedä. Labatut keskittyy henkilöihin ja kertoo heille sattuneista asioista.
Joka tapauksessa Maailman kauhea vihreys on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Ei tehne kenellekään pahaa huomata, että samaa älyä, jota voidaan käyttää ihmiskunnan hyväksi, voidaan surutta viljellä mitä kauheimpien keksintöjen kehittämiseksi.
Yhtä asiaa kuitenkin vierastan: Labatut kuvaa todesti tai keksimällä, kuten kirjan kiitoksissa myöntää, viime vuosisadan tiedemiesten ja nerojen käytöksen outoja piirteitä. Varmaan hulluja nerojakin on ja on ollut, mutta luulen, että suurin osa heistä on arjessa tuiki tavallisia ihmisiä.
Benjamin Labatut: Maailman kauhea vihreys. Suomentanut: Antero Tiittula. Tammi 2023. 206 s.
Kommentit
Lähetä kommentti