Anna-Liisa avasi uuden teatteritalon, ja voimallapa avasikin!

Tämä kuva Anna-Liisasta on Seminaarin näyttämöltä, josta näytelmä siirtyi peruskorjattuun teatteritaloon. Kuvassa Satu Turunen (edessä vas.), Milla Kuikka ja Jukka Peltola. Takana Teija Töyry (vas.), Mika Silvennoinen ja Jose Viitala. Kuva: Veera Konsti.

Ehdin tykästyä Kajaanin kaupunginteatterin Seminaarin näyttämöön oikein kunnolla niiden vuosien aikana, kun vanha teatteritalo oli perusteellisessa remontissa. Pidin Seminaarin miljööstä ja sen mustan laatikon tunnelmasta eniten siksi, että se oli niin pieni, kompakti ja intiimi verrattuna entiseen suureen näyttämöön, jossa teatteria tehtiin vanhan tekniikan varassa lavalle nostettuna.

Kun istahdin lauantaina ensin peruskorjatun teatteritalon avajaisiin ja illalla Anni Mikkelssonin ohjaaman Anna-Liisan juhlanäytökseen, mietin, josko ja jos, niin miten paljon uudet tilat ja tekniikka vaikuttavat teatterikokemukseeni, jolle teksti ja sen tulkinta ovat kuitenkin aina ne tärkeimmät asiat. Tekniikan, uuden ja vanhan, tehtävä on ollut tukea ohjaajan tulkintaa.

Vielä illalla suurenmoisen teatteri-illan jälkeen elin Seminaarin muistoissa, mutta aamulla olin asiasta täysin varma. Kyllä. Uudet tilat ja uusi tekniikka tarjoavat katsojalleen entistä upeamman teatterielämyksen. Kun Anna-Liisaa esittävä Milla Kuikka sähisi kuin suosta nostettu hirviö tai kun Maija Viipuri kertoi tanssillaan tapetun vastasyntyneen tarinaa, Sinikka Isoniemen suunnittelemat äänet tulivat ja ympäröivät minut kokonaan.

Ja kun ratkaisevissa hetkissä suolla tai metsässä lintu räpsäytti siipiään lentoon syöksyessään, hetken ja äänen koki syvällä sisimmässä asti. Valot toimivat hyvin myös Seminaarilla, mutta ehkäpä niissä on nyt vielä enemmän voimaa ja liikkuvuutta, kuten Juha Laukkanen avajaistilaisuudessa todisti.

                                                                           ***

Miellyttävin yllätys oli ehkä se, ettei uusi näyttämö syö yhtään sitä intiimiyttä ja läheisyyttä lavan tapahtumien kanssa, jotka olivat Seminaarin näyttämön vahvimmat puolet. Päinvastoin, kun korotettua lavaa tai ramppia ei enää ole, me, katsojat ja näyttelijät, olemme entistä paremmin yhtä, entistä upeammin saman kokemuksen äärellä.

Uusi näyttämö on tietysti jonkin verran suurempi kuin entinen, mutta Seminaariin rakennettu Anna-Liisa skaalautui erinomaisesti uuteen tilaan. Nyt, kun näyttämö on entistä syvempi, sitä voidaan myös käyttää entistä tehokkaammin. Anna-Liisassa syvyyden tunne korostui ensimmäisen puoliajan lopussa, kun Anna-Liisan verstas oli vedetty kauemmas lavan etureunasta kuin Seminaarissa, tai ainakin siltä minusta tuntui.

Ainoa asia, jota jäin kaipaamaan vanhasta teatteritalosta, olivat sen mukavat istuimet. Kun uudelle päänäyttämölle päätettiin rakentaa nopeasti vaihdettavissa oleva ja kokoon kasattava kasettikatsomo, ainakin pitkäjalkaisen on hieman hankalaa sovittaa itsensä varsin koville penkeille. Toisaalta Anna-Liisan kanssa kävi niin, että koska syyskuussa ensi-iltansa saaneella näytelmällä on ollut aikaa kypsyä, lavan tapahtumat veivät mukanaan niin, etten osannut istumistani ihmetellä.

                                                                       ***

Koska teatterisaliin laskeudutaan nykyisin portaita, sisäänmeno ja ulostulo pakkaavat ruuhkautumaan, vaikka sisään mahtuu nykyisin 185 katsojaa, kun entiseen katsomoon heitä mahtui kolmisenkymmentä enemmän. Viimeiset pääsivät sisään vasta, kun näytelmän olisi jo pitänyt alkaa. Kuitenkin katsomoon on kaksi kulkua, se pääovi invahisseineen ja sitten ne portaat tekniikan vierestä takakatsomoon. Teatterin kannattaisi varmaan jollakin tavalla opastaa meitä katsojia jakamaan painetta kahdelle ovelle, vaikka aloimme me lopulta oppia opastamattakin.

Kun Kristian Smeds tuli Kajaaniin teatterinjohtajaksi vuonna 2001, Sissilinnaan oli tuolloin juuri tehty peruskorjaus, mutta niin kuin juhliin osallistunut Smeds muistutti, se tehtiin niin huonosti, että viidessätoista vuodessa Sissilinna oli taas laho ja uuden peruskorjauksen tarpeessa.

Uskon ja luotan siihen, että kaupunki ja rakentajat ovat ottaneet oppia menneistä virheistä ja onnistuneet rakentamaan talojen vanhoihin runkoihin uudet, terveelliset ja viihtyisät teatteritilat. Nämä ikuisuusprojektit on nyt saatu valmiiksi. Matkan varrella oli monenlaisia virityksiä, mutta ehkäpä Kajaanin kaupunginteatterin oma, erinomainen henki kummituksineen kaikkineen kukoistaa parhaiten juuri vanhoissa rakennuksissa.

Ja jos ja kun teatteri pitää tiukasti kiinni taiteellisen teatterin eetoksestaan, saamme tulevina vuosina nauttia monista upeista teatterielämyksistä. Perusteellisesti korjattuun teatteritaloon Seminaarilta siirtyneet Anna-Liisa ja Nälkämaan Jussille morsian ovat perusta, jonka päälle on hyvä rakentaa uutta.

Anna-Liisa peruskorjatun teatteritalon juhlanäytöksessä la 17.2.2024

Teksti Minna Canth
Ohjaus Anni Mikkelsson
Koreografia Maija Viipuri
Lavastus Markku Hernetkoski ja Veera Kopsala
Pukusuunnittelu Tiina Siltala
Valosuunnittelu Jukka Laukkanen
Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi
Tarpeisto Soile Savela ja Ralina Matikainen
Traileri Antti Kokkola

Näyttämöllä Janne Kinnunen, Milla Kuikka, Jukka Peltola, Mika Silvennoinen, Satu Turunen, Teija Töyry, Vera Veiskola/Inkeri Raittila, Maija Viipuri (Routa Company) ja Jose Viitala.

Kajaanin kaupunginteatterin ja Routa Companyn yhteistuotantoa tukee Uudet Klassikot -rahasto.

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Anna-Liisa lavalle vimmalla ja voimalla

Nälkämaan Jussit ovat tositelkkariakin todempia

Juuri tällainen esitys Kainuun metsäkiistoista pitikin tehdä