Isotätini Hilma Orava teloitettiin 10.5.1918

Valkoisten voitonparaati Terijoella huhtikuussa 1918. Kuva: G.M. Nikitin / Wikimedia Commons.

Sotasurmat-sivuston tiedot ovat varsin vähäiset. Niiden mukaan Hilma Lydia Samulintr. Orava teloitettiin Kuolemajärvellä 10.5.1918. Hän oli syntynyt 15.8.1898.

Rekisteritiedot kertovat, että hän oli ammatiltaan työläinen ja kotoisin Johanneksesta. Hän oli naimaton, ja sekin on kirjattu, että hän oli nainen. 

Teloituspäivä on kerrottu, mutta syytä ei. Sotilaaksi hänet mainitaan, mutta esimerkiksi sitä, kantoiko hän asetta, ei tiedetä. Hautaustapakin on jäänyt selvittämättä.

Hilma Orava oli minun isäni äidin sisko. Hänestä ei suvussani koskaan puhuttu mitään. Ilmeisesti kaksi hänen veljeään pääsi pakenemaan itärajan yli, mutta sen koommin heistä ei ole kuulunut mitään. Isäni tosin kertoi joskus talvisodan aikana kuulleensa vanhempiensa puhuvan siitä, mitä tapahtuisi, jos Neuvostoliitto onnistuisi valtaamaan Suomen.

"Sinun veljesihän ovat sillä puolella", ukki kuuluu sanoneen. "Eiköhän ne auta meitä."

Vähänpä Kalle-Heikki rajantakaisesta todesta tiesi.

                                                                 ***

Isäni kaivoi aikoinaan tätinsä tiedot Sotasurma-projektin tiedoista, niin että tiedossani oli, että tällaistakin on suvussa tapahtunut. Törmäsin Hilmaan uudestaan aivan äsken Antti Rämäsen kirjassa Rikottu rajamaa. Rämänen kertoo, että Hilma teloitettiin 10.5., vaikkakaan ei Kuolemajärvellä, vaan Raivolan leirillä.

Teloituksen syyksi riitti Rämäsen löytämien arkistotietojen mukaan se, että Hilma oli kuulunut Karhulan punakaartiin ja ollut tavattaessa pukeutuneena "täyteen sotilasuniformuun".

Samassa ns. oikeudenkäynnissä syytteessä oli oikea murhamieskin, Juho Henrik Laukkanen, mutta hän säästyi tässä vaiheessa, koska hänen syytteensä olivat huomattavan mittavat. Hilman tappamiseen riitti sotilaspuku.

                                                                ***

Isotätini Hilma Oravan kohtalo on tietysti vain yksi noin tuhannesta puhdistusten kohteeksi joutuneesta, mutta kuvaa varsin hyvin sitä kostonhimon syvyyttä, mikä Karjalan Kannaksella keväällä 1918 vallitsi. Toki punaiset olivat syyllistyneet hirmutekoihin - ja yhtenä pahimmista rintamapäällikkö ja omatekoinen kenraali Heikki Kaljunen - mutta valkoisten kosto oli kaikilla mittareilla mitattuna järjetön.

Valkoisten kostonhimosta kertoo se Rämäsen esille kaivama tosiseikka, että Kannaksen tappajat jättivät kokonaan huomioon ottamatta valkoisten päämajan kiellot äkkipäisiin surmiin. Ja jos tappokielto tulikin perille ja ylimpien upseerien tietoon, sen toimittamista tappoportaaseen viivyteltiin tahallaan pari kolme päivää, että mahdollisimman monta punaista vankia ehdittiin ampua.

Nykypäivän tapahtumien valossa on varsin vastenmielistä lukea, miten valkoiset aloittivat Kannaksella myös etniset puhdistukset. Venäläiset tai vähänkin muut kuin suomalaiset yritettiin työntää itärajan yli. Sillä ei ollut mitään merkitystä, olivatko venäläiset huvilanomistajat tai kauppiaat auttaneet punaisia vai eivät. Riitti, etteivät he osanneet sanoa suomen kielen sanaa yksi, vaan siitä tuli juksi, kuten Rämänen kirjoittaa.

Näinä päivinä ei muuten ilmesty yhtään Kannaksen vuoden 1918 tapahtumista kertovaa historiakirjaa, jossa ei mainittaisi Kajaanin sissejä varsin aktiivisina teloittajina.

                                                                ***

Rämäsen kirjassa on paljon muitakin nimiä kuin isotätini Hilma Orava. 

Rämänen ei ohita punakaartien omavaltaisuuksia eikä heidän lentävien osastojensa surmatöitä. Sen lisäksi hän pohtii Kannaksen tapahtumia sen talous- ja sosiaalihistorian kehityksen valossa. Rautatie toi alueelle valtavasti irtonaista työvoimaa eri puolilta maata. 

Maanviljelijät möivät tontteja varakkaille venäläisille niin, että venäjänkieliset kyltit hallitsivat lopulta katukuvaa vaikkapa Terijoen kuntaan kuuluneessa Kuokkalan kylässä.

Samaan aikaan, kun venäläistämistoimet Suomessa jatkuivat, itsenäisyysliike vahvistui. Samoin nousivat niin työväen- kuin nuorisoseuraliikkeetkin. Viljelysmaastaan irronneet ja teollisuuteen ja palveluammatteihin siirtyneet tajusivat asemansa epävarmuuden. Turvaa löytyi erilaisista liikkeistä ja lopulta niiden aseistautuneista järjestyskaarteista.

Niin paljon kuin Suomen sisällissodasta on kirjoitettukin, Rämänen tuo siihen jälleen aivan uutta näkökulmaa: historia ei todellakaan tapahdu etupäässä kansoille eivätkä sitä tee joukko-osastot. Historia tapahtuu yksittäisille ihmisille. Siksi on tärkeää, että me tiedämme vaikkapa sen, miten Hilma Lydia Samulintr. Oravalle kävi.

Antti Rämänen: Rikottu rajamaa. Atena, 2023. 427 s.