Matti Wuoren perusoikeuslinjauksia tarvitaan entistä kipeämmin
Oikeus on merkillinen asia. Maallikko ajattelee helposti, että oikeus toteutuu, kunhan vain sitä jakavat perustavat kaiken tekemisensä kirjoitettuun lakiin.
Näin ei tietenkään ole.
Ensiksikin laki voi olla vanhan sanonnan mukaan kaikille sama, mutta tuomiot vaihtelevat. Sitä paitsi lait ja niiden tulkinnat ovat aina sidoksissa aikaansa, eivätkä meille nyt niin tärkeät ja likipitäen itsestäänselvät asiat kuten perus- ja ihmisoikeudet ole olleet kovin suuressa huudossa Suomessa.
Helsingin yliopiston yleisen oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuori on kirjoittanut loistavan kirjan ystävästään ja kollegastaan Matti Wuoresta, mutta ennen kaikkea hänen oikeusjutuistaan.
Tuori kertoo meille melkoisesta siivusta suomalaista oikeuskäytäntöä niiltä ajoilta, kun vaikkapa poliisilla ajateltiin olevan yleisvaltuus tehdä, mitä missäkin tapauksessa on hyväksi nähnyt aina siihen, kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on muistuttanut päätöksillään Suomea siitä, että Euroopan Neuvoston jäsenyys ja Euroopan ihmisoikeussopimus ohjaavat kansallista lainsäädäntöä ja -käyttöä aivan aikuisten oikeasti.
Kaiken tämän lisäksi Tuori kertaa lyhyesti Wuoren elämän tärkeimmät tapahtumat älyttömimmistä nuoruuden ylilyönneistä vaikenematta.
***
Kirjassaan Matti Wuori - tapauskertomuksia Suomesta (Teos, 2023) Tuori käy läpi tärkeimmät oikeustapaukset, joissa Wuori on toiminut syytettyjen puolustusasianajajana. Tuori lähtee liikkeelle syyskuusta 1969, kun Harro Koskisen Nuorten 23. näyttelyyn Helsingin Taidehallissa esille pannut Sikamessias ja Sikavaakuna aiheuttivat melkoisen skandaalin ja poikivat oikein oikeusjutun.
Wuori oli, totta kai, tässä jutussa syytettyjen asianajaja, mutta niin oli samana vuonna alkunsa saaneissa yllytysoikeudenkäynneissä, kun aseistakieltäytyjät yllyttivät nuoria miehiä kieltäytymään aseista. Ja kun Persian shaahi, tuo riikinkukkovaltaistuimen pryöstäilevä ja omaa kansaansa ryöstänyt hallitsija saapui Suomeen kesäkuussa 1970, hän sai vastaansa mielenosoitusten ryöpyn ja mielenosoittajat syytteitä ja Wuori puolustamista.
Seuraavaksi tärkeäksi etapiksi Wuoren uralla ja suomalaisen oikeudenkäytön kehityksen kannalta Tuori nostaa Mikkelin pamauksen elokuussa 1986, kun epäonnistunut pankkiryöstö päätyi ryöstäjän ja yhden hänen panttivankinsa kuolemaan.
Nyt Wuori ajoi räjähdyksessä kuolleen asiaa. Syytettynä olivat poliisit, joiden toiminnasta ei muuten koskaan saatu täyttä kuvaa, sillä räjähtänyt auto hävitettiin ennen kuin se ehdittiin tutkia. Kukaan ei siis tiedä, osuivatko poliisikonstapelin ampumat luodit räjähdepanokseen vai painoiko nappia ryöstäjä. Sitä paitsi korkeimmat poliitikot ja tuomareiden esimiehet onnittelivat poliiseja hienosta työstä niin pian tapahtuman jälkeen, ettei alemmille tutkijoille tai oikeusasteille jäänyt edes mahdollisuutta tutkia, mitä oikein tapahtui.
Seuraavana vuonna Wuori puolusti espanjalaista Mario Inez Torresia, joka oli hakenut Suomesta turvapaikkaa. Vuonna 1988 Wuori tutustui tulevaan työnantajaansa Greenpeaceen, kun sen aktivistit pysäyttivät Helsingin Länsisatamaan kahdeksan konttia, jotka sisälsivät islantilaista valaanlihaa ja jotka olivat menossa kauttakulkuna Venäjän halki Japaniin syötäviksi.
Ja totta kai Wuori puolusti Kessin metsäsodassa luonnonsuojelijoita, joissa riitti puolustettavaa myös kainuulaisoikeudessa. Viimeisenä tapauksena Tuori nostaa esiin sananvapauspäätökset, joissa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin näytti Suomelle, että sananvapaus on sen verran tärkeä asia, ettei esimerkiksi yksityisyyden suoja välttämättä kävele sen yli.
Tietenkään Wuori ei voittanut kaikkia ajamiaan tapauksia, pikemminkin päinvastoin, mutta Tuorin mielestä Wuoren merkitys ei olekaan voitoissa, vaan siinä, miten vaikkapa oikeuslaitoksen piti alkaa ottaa huomioon sellainenkin upouusi toimintatapa kuin kansalaistottelemattomuus ja todellakin se, etteivät tuomioistuimemme, vaikka kuinka tahtoivat, voineet ohittaa perus- ja ihmisoikeuksia päätöksissään.
Aivan pieni asia ei ole sekään, että Tuorin kuvaamien vuosien aikana Suomen tuomioistuimet huomasivat, että ne joutuvat aivan oikeasti perustelemaan tuomionsa. Enää eivät riittäneet sen ja sen lain se ja se pykälä, vaan tapaus oli myös selostettava ja päätös perusteltava.
***
Aivan kaikki ja koko Suomi tai sen lainsäätäjät eivät kuitenkaan ole vielä huomanneet, että ajat ovat muuttuneet. Siitä saimme mainion esimerkin, kun itsekin oikeustieteellisen koulutuksen saanut puolustusministeri Antti Häkkänen (kok.) päätti aprikoida ääneen, että mitä jos reserviläisiltä vietäisiin oikeus siirtyä siviilipalvelukseen, kun siirtyjät ovat niin epäisänmaallista väkeä.
On aivan varmaa, että Häkkäsen yksityinen ajattelu saa kosolti myötätuntoa joissakin kansalaisten joukoissa, mutta oikeusvaltio- ja ihmisoikeusperiaatteisiin ehdotus ei kertakaikkiaan sovi. Niin kuin eivät sovi nekään eurooppalaiset ajatukset, joiden mukaan Eurooppaan tulevat siirtolaiset pitää lähettää keskiseen Afrikkaan odottamaan kielteisiä turvapaikkapäätöksiä.
Turkillehan me jo maksamme siitä, että Turkki pysäyttää Eurooppaan pyrkiviä. Ja kun Kiina ei enää ota vastaan eurooppalaista muovijätettä, sitä aletaan työntää Turkkiin.
Mitäkö tällä on tekemistä edesmenneen Matti Wuoren kanssa? Paljonkin. Tapasin Wuoren 2000-luvun alussa, kun hän istui Euroopan parlamentissa. Hän oli mukana tuolloin käydyissä alustavissa Turkin jäsenyysneuvotteluissa ja oli silminnähden innoissaan siitä, millaisen oikeusvaltiokehityksen jo pelkät tunnustelevat jäsenyysneuvottelut olivat saaneet Turkissa aikaan.
Tuosta innosta ei taida olla enää mitään jäljellä, ja Turkki jatkaa valitsemallaan autoritaarisella tiellä ja valmistautuu ottamaan seuraavaksi vastaan itäisen naapurimme roistopresidentin.
Kehityksillä ei ole koskaan vain yhtä suuntaa. Siksi Häkkäsenkin puheet on ammuttava alas mahdollisimman pian ja perusteellisesti.
Kaarlo Tuori: Matti Wuori - tapauskertomuksia Suomesta. Teos, 2023. 479 s.
Kommentit
Lähetä kommentti