Ei mitään uutta kuuteenkymmeneen vuoteen

Kirjailija Graham Greene (1904-1991) kuvattuna vuonna 1975. Kuva: Wikimedia Commons.

Luulimme, puolisoni ja minä, että olimme lukeneet kaikki Graham Greenen kirjoittamat ja suomennetut kirjat. Itse asiassa minä olen aina ajatellut, että ne löytyisivät kaikki omasta kirjahyllystämme, sillä Greene on ollut vuosikymmenten ajan yksi lempikirjailijoistani. Ostelimme niitä kirja-alennysmyynneistä, enkä pettynyt koskaan yhteenkään englantilaisen romaaniin.

Mutta niin vain oli, että ainakin yksi suomennos oli jäänyt huomaamatta, vuonna 1966 ilmestynyt, juuri nyt mitä ajankohtaisin romaani Näyttelijät, jonka Greene sijoitti 1960-luvun alun Haitille, jossa Francois Duvalier, Papa-Dociksi kutsuttu, oli aloittanut oman diktatuurinsa rakentamisen. 

Noista ajoista ja Tonton Macoute -nimellä tunnetun äärimmäisen väkivaltaisen poliisin terrorin alusta on kulunut nyt yli kuusikymmentä vuotta, mutta Haitin tilanne on edelleen yksi maailman pahimmista. Toki Duvalierista ja hänen pojastaan ja heidän sortovallastaan on päästy, mutta mikään ei ole muuttunut yhtään paremmaksi, päinvastoin, nyt maata hallitsevat rikolliset jengit, jotka uhkaavat maata kansanmurhalla.

                                                                  ***

Viimeisten päivien uutiset Haitilta ovat surullista luettavaa: presidentti on tapettu ja neljä viidesosaa maan pääkaupungista Port-au-Princesta on rikollisjengien käsissä, jotka ovat hankkineet itselleen lisävoimaa vapauttamalla yhdestä ainoasta vankilasta tiettävästi lähes 4000 vankia.

Haiti, jonka vapautetut orjat aikoinaan voittoisan kapinansa päätyttyä vuonna 1804 perustivat, on koko itsenäisyytensä ajan ollut ulkopuolisten hyökkääjien ja miehityksen kohteena. Yhtään helpommaksi tilannetta ei tee se, että maata on viime vuosina kohdannut luonnonkatastrofi toisensa jälkeen. Vuoden 2010 maanjäristys tappoi 160000 maan 11 miljoonasta asukkaasta, eikä tuon hävityksen jälkiä ole vieläkään saatu korjatuiksi.

YK on yrittänyt auttaa Haitia, mutta sekin on aiheuttanut vain lisää tuskaa. Vuoden 2004 aseellisen kapinan ja vallankaappauksen jälkeen YK lähetti saarelle 7000 sotilasta ja poliisia, mutta paikalle tulleet srilankalaisen rauhanturvaajat syyllistyivät järjetelmällisiin haitilaislasten raiskauksiin. Nepalilaisten rauhanturvaajien tuomana maassa puhkesi maanjäristyksen jälkeen koleraepidemia, joka tappoi 10000 ja sairastutti jopa 800000 haitilaista.

Nyt maan vt. pääministeri ja presidentti Ariel Henry yrittää saada apua kenialaisilta poliisijoukoilta jengien lyömiseksi, vaan mitäpä tähän vastaa jengipomo Jimmy Chérizier: ”Jos Ariel Henry ei eroa, jos kansainvälinen yhteisö jatkaa hänen tukemistaan, kuljemme sisällissotaan, joka johtaa kansanmurhaan."

                                                                       ***

Amerikkojen ehdottomasti köyhimmäksi vajonnut maa on vielä pahemmassa tilanteessa kuin kuusikymmentä vuotta sitten, kun Graham Greene kuvasi maan oloja.

Greenen kuva Haitista oli jo tuolloin lohduton. Maa oli eristyksissä ja eristäytynyt muusta maailmasta, Tonton Macoute, "Peikot", niin kuin nimi suomeksi kääntyy, tappoivat, kiduttivat ja raiskasivat minkä tahtoivat. Romaanin eurooppalainen päähenkilö elää omaa identiteettikriisiään yhä kiristyvässä tilanteessa pystymättä mitenkään vaikuttamaan maan tapahtumiin, mutta eivät sille voi mitään ketkään muutkaan.

Greenen romaanin nimi ei ole sattumalta Näyttelijät. Kaikki tarinan henkilöt vetävät rooleja, ja kaikki tietävät, että jokainen yrittää vain selvitä valitsemansa roolin avulla. Niinhän mekin nykyisin teemme. Maailman tilanne suistuu yhä suurempiin järjettömyyksiin, emmekä me voi tai halua tehdä millekään mitään. Euroviisut ovat vielä sen luokan ongelma, että niistä meillä itse kullakin voi olla mielipide, ja jotkut jopa toimivat tuon mielipiteensä mukaan.

Ohi katsominen on totta kai kamalaa, mutta paha tässä on ketään alkaa syyttää. Ihmiskunta syöksyy iloisesti kohti loppuaan, ja se voi lopulta olla Maa-planeetalle vain hyväksi. "Hankalaa olla jumala", tuumivat venäläiset scifi-kirjailijat Arkadi ja Boris Strugatski aikoinaan, eivätkä välttämättä olleet väärässä. 

Jos jossakin, vaikka sitten niinkin kaukana kuin Haitissa, saataisiin jonkinlainen järjestys aikaan, on aivan varma, että tavallisten ihmisten, nuorten, vanhojen, naisten ja miesten kärsimykset vain jatkuisivat. Tähän lopputulokseen päätyi myös Greenen päähenkilö ja alkoi osakkaaksi hautaustoimistoon. Sillä saralla riittää varmasti töitä myös tulevaisuudessa.

Graham Greene: Näyttelijät. Suomentanut: Jouko Linturi. Tammi 1966. 377 s.