Kovanaamarunoilija Charles Bukowski kertoo nuoruudestaan
Aina silloin tällöin lukuhistoriani aikana olen törmännyt amerikkalaiseen undergroundin runoilijatähteen Charles Bukowskiin (1920-1994) ja aina olen ollut samalla tavalla innoissani.
Tässäpä tyyppi, joka ei kaunistele elämäänsä eikä kokemaansa. Tässäpä tyyppi, joka kirjoitti paitsi runoja niin kuin langennut enkeli, rakensi elämästään eräänlaisen kokonaistaideteoksen, joka on yhtä rujo kuin juna-aseman vessa. Tässäpä tyyppi, jolla on aivan selvästi ongelmia elämänsä hallinnassa, jos sellainen poroporvarillinen tavoite asetetaan ihmisen mitaksi, mutta joka kirjoitti tavalla, johon moni kiikkustuolikirjailija ei koskaan pystynyt.
Olen lukenut niin Bokowskin suurenmoisia runoja kuin hänen proosaansa. Nyt käsiini osui aivan sattumalta miehen lapsuuden- ja nuoruudenmuistoista kirjoittama omaelämäkerrallinen teos Siinä sivussa. Sammakko Kustannus julkaisi tämän jo aiemmin suomeksi vuonna 1991 ilmestyneen kirjan viime vuonna uutena, Seppo Lahtisen ja Mikko Pihlajavirran suomennoksena, ja hyvinpä teki, kun julkaisi. Bukowskiin kannatta nimittäin aina palata.
***
Kova jätkä. Sellaiseksi väkivaltaisen ja poikaansa inhonneen isän ja nyhverön teeskentelijä-äidin poika aina halusi. Bukowski, jonka me näissä omaelämäkerrallisissa romaaneissa tunnemme nimeltä Henry Chinaski, ei sopeudu mihinkään. Hän on aina nyrkit pystyssä ja valmis lyömään ja kovaa.
Paitsi vastenmieliset vanhemmat Henryn nuoruutta kiroaa Los Angelesin pahin akne, johon ei löydy hoitokeinoa ei sitten millään, ei poraamalla, ei puristelemalla, ei puhkomalla, ei kuivattamalla eikä valohoidolla.
Sen sijaan akne tekee pojasta sivullisen tarkkailijan, joka ei voi edes ajatella lähestyvänsä tyttöjä, vaikka hänen suurin unelmansa onkin saada tyttöystävä, tai ainakin päästä pukille, niin kuin kaverit elämäänsä hänelle kehuskelevat.
Kouluissa, joita on monia, ja jotka jäävät tämän tästä kesken, löytyy Siinä sivussa -romaanin mukaan vain yksi ainoa opettaja, joka ymmärtää, ettei pojan kyvyssä kuvitella ja kirjoittaa ole mitään vikaa. Poika sen sijaan keskittyy kuvittelemaan, mitä kunkin naisopettajan hameen alta löytyy, eikä Bukowski olisi Bukowski, jos ei itseironisesti kertoisi, miten Henrylle lopulta käy, kun kaverin äiti ottaa ohjat käsiinsä.
Nuorena Henry oppii myös juopottelemisen ihanuuden. Alkoholi nyt vain sopii hänelle, eikä hänellä ole tarvetta valehdella itselleen, ettei sopisi. Sitä kuluukin sitten jo koulu- ja opiskeluaikoina, eikä aikaa kulukaan oikein mihinkään muuhun paitsi tappeluihin, joita Henry provosoi jopa parhaiden ystäviensä kanssa kesken ryyppyputkien.
***
On tietysti niin, että kun Bukowski kirjoittaa nuoruudestaan yli kuusikymppisenä, muistot ovat juuri sopivasti kultautuneet. Sitä paitsi hän ei varmasti kirjoittaisi nuoruuden töppäyksistään tai kärsimyksistään, jos hänestä ei olisi kehittynyt merkittävää, itsensä amerikkalaisesta elämänmenosta täysin sivulliseksi itsensä kokenutta kirjailijaa.
Sivullisuuden tuntemusta lisäsi varmasti se, että hän syntyi Saksassa ja muutti Yhdysvaltoihin kaksivuotiaana. Kun hän ei osannut omaksua amerikkalaista keskiluokkaista identiteettiä, hän korosti yhteen aikaan saksalaisuuttaan niin kovasti, että ennen toista maailmansotaa ehti leimautua jopa natsiksi, jollainen hän ei kuitenkaan ollut.
Tätä taustaa vasten on tietysti jopa ironista, että loppujen lopuksi hän toteutti juuri sen ryysyistä juhlituksi sankariksi -unelman, jota amerikkalainen eetos on aina korostanut. Noin neljänkymmenen kirjan (tärkeimpänä ehkä Postitoimisto) lisäksi hän kirjoitti omaelämäkerrallisen, Barbet Schroederin vuonna 1987 ohjaaman menestyselokuvan Baarikärpänen, jonka pääosan Mickey Rourke unohtumattomalla tavallaan eli.
Charles Bukowski: Siinä sivussa. Suomentaneet: Seppo Lahtinen ja Mikko Pihlajavirta. Sammakko, 2023. 334 s.
Kommentit
Lähetä kommentti