Ei kahta ilman kolmatta?
Jukka Viikilä on niitä harvoja kirjailijoita, jotka ovat onnistuneet nappaamaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon kahdesti. Vuonna 2016 hän teki sen mainiolla fragmenttiromaanillaan Kirjeitä Engelin kaupungista ja vuonna 2021 vielä sitäkin koskettavammalla teoksellaan Taivaallinen vastaanotto.
Viikilältä on juuri ilmestynyt uusi romaani, Hiekkalinnat, enkä varmaan erehdy, jos veikkaan, että sekin on korkealla syksyn palkintokahinoissa. Ei kahta ilman kolmatta? Se toki olisi jo melkoinen paukku.
Monella tavalla kaikki kolme kirjaa ovat kovin erilaisia, mutta niissä on yksi yhdistävä piirre ylitse muiden. Ne kaikki käsittelevät jollakin tavalla luomisen ja taiteen tekemisen ihanuutta ja rankkuutta siinä sivussa, kun porautuvat syvälle ihmisenä olemisen ongelmiin.
Hiekkalinnojen sankari on kirjailija, niin kuin edellisen romaaninkin päähenkilö oli. Ensimmäisessähän Viikilä asettautui suomalaisia kaupunkeja muokanneen arkkitehdin pään sisäiseen elämään.
Edellistä romaania voi pitää monella tavalla jopa omaelämäkerrallisena, sillä sen sankari on Viikilän ikäinen ja oloinen kirjailija, joka joutuu avosydänleikkaukseen aivan kuin kirjoittajansa.
Tällä kertaa tarinan keskiössä on nuori naiskirjailija, tai ainakin nuori suhteessa isänsä ikäiseen mieheen, jonka kanssa hän ryhtyy rakkaus- ja seksisuhteeseen, joka tavoittelee jopa sadomasokistisia sävyjä. Kirja tapahtuu Viron Pärnussa, jonka rannoille voi oivallisesti rakentaa minkälaisen hiekkalinnan tahansa, sillä sellaisia tarinan nimetön sankari rakkausromaania kirjoittaessaan tekee.
***
Niin. Hiekkalinnoilla on alaotsikko, Erittelyjä rakkausromaania varten. Ne erittelyt Viikilä kirjoittaa kirjailijattarensa muistiinpanoihin otsikoiden ne, pienet havainnot myöhempää varten, tarkoituksenaan käyttää niitä kirjassaan, kun sopiva aika ja paikka koittavat.
Siinä sivussa kirjailijaminä syöksyy päätäpahkaa rakkaussuhteeseen Juhanin kanssa, kokee etsimisen ja löytämisen riemut, nauttii merenrantamaisemista, huristelee moottoripyörällään ja elättää itseään kahvilan myyjänä.
Juhani tulee ja menee. Hän on ja pysyy salaperäisenä arkkitehtinä - kiinnostava yhtymäkohta Kirjeitä Engelin kaupungista - teokseen, eikö vain? - joka kertoo itsestään vain sen, että on naimisissa ja isä ja rakentaa perheelleen kaksikerroksista merenrantataloa Pärnuun. Käytännössä Juhani asuu kertojan luona, mutta häviää sen tarkemmin selittelemästä tekojaan pitkiksikin ajoiksi naisen elämästä.
Kirjan lopussa, 60 vuotta Pärnun tapahtumien jälkeisessä Helsingissä, asiat asettuvat kohdalleen, ja Hiekkalinnojen toden ja kuvitellun, eletyn ja kirjoitetun leikki selkenevät. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy, muinaisuudessa koettu rakkaus Viron rannikolla.
***
Viikilä on kirjailijanlaadulleen erityisen uskollinen. Hiekkalinnat etenee tekstinpätkinä tilanteesta ja tunteesta toiseen. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat toisiinsa. Aika kuluu ja Juhanin suunnittelema talo valmistuu tai sitten ei.
Vaikka Hiekkalinnoissa on vain 170 sivua ja vaikka Viikilä rakentaa sen välähdyksenomaisista hetkistä kirjailijansa elämästä ja töistä, kirja vaatii lukijaltaan varsin tiukkaa keskittymistä. Viikilä kirjoittaa proosaa välillä kuin proosarunoa. Jokainen lause on niin ajatuksista tiivis, että lukija joutuu tämän tästä kertaamaan, mitä Viikilä oikein kirjoittaa ja tahtoo sanoa.
"Kaiken pahan teen ilosta ja kaiken hyvän surusta", Viikilä antaa sankarinsa ajatella, ja ajattelemaan joutuu myös lukija. Tässä romaanissa ei juonella ole lopulta niin valtavaa väliä, mutta sillä on, että Viikilä pakottaa lukijansa edes yrittämään sisään luomansa ihmisen, siis varmasti myös itsensä mietteisiin.
Yhtään tarpeetonta toiminnasta kertovaa tai ympäristöä kuvailevaa lausetta kirjasta ei löydy. Toki kirjailija ja Juhani raahaavat sänkyjään kuistille nukkuakseen ulkona pahimman helteen ajan aivan kuin metsäkin voi näyttäytyä niin pelottavana kuin rauhoittavana, mutta nekin lukija saa kokea kirjan päähenkilön aistien ja tunteiden ja tuntemusten kautta.
***
Kaksi asiaa Viikilä nostaa ylitse muiden: rakkauden vaativuuden ja kosmisen yksinäisyyden pelon. Rakkaus on ehdotonta, eikä sitä ilman kannata elää, vaikka toisaalta se on vaikeaa ja tuottaa sellaisen määrän mielen byrokratiaa, että ihmisen voisi olla huomattavasti helpompi elää ilman sitä.
Kosmisen yksinäisyyden pelon ihminen voittaa vain hyppäämällä vaikka sitten miten kummalliseen suhteeseen. Nuorelle ihmiselle se on tietysti mahdollista, mutta entäpä sitten, kun kaikki rakkaat ovat kuolleet ja kodin tutut huoneetkin alkavat näyttää oudoilta. Kenen kanssa ihminen voi silloin jakaa pelkonsa ja huolensa?
Taivaallisessa vastaanotossa Viikilällä oli lukuisia henkilöitä ja hahmoja kirjassa vilahtava presidentti Sauli Niinistön Lennu-koira mukaan lukien. Nyt tarina tiivistyy olennaisimpaansa. Kirjailijalla on pari kaveria, joista yhden kanssa hän jopa keskustelee miessuhteestaan, mutta muuten Pärnussa eletään ikään kuin muuta maailmaa ja muita ihmisiä ei olisi olemassakaan.
Sepä se. Onko heitä? Siis toisia ihmisiä, ja jos on, mitä tekemistä heillä on minun kanssani? Kuinka monta ihmistä minulla on? Kuinka monta erityisen tärkeää?
Se, että ihminen ymmärtää erityisyytensä ja yksinäisyytensä, auttaa ehkä elämään niin pitkän elämän kuin lääketieteen kehitys hänen antaa elää, mutta onko pituudesta elämän tavoitteeksi? Pitääkö sellainen lopulta kuvitella itselleen niin kuin kirjailijat kuvittelevat omille sankareilleen?
Jukka Viikilä: Hiekkallinnat. Erittelyjä rakkausromaaneja varten. Otava, 2024. 171 s.
Kommentit
Lähetä kommentti