Artemisia Gentileschi ja sadat muut syrjityt naistaiteilijat

Artemisia Gentileschi: Judith surmaa Holoferneen (1614–1620). Öljy kankaalle, 199 x 162.5 cm. Uffizi Galleria, Firenze.

Tuossa kirjoituksen päällä on yksi minun mielestäni hienoimmista barokin ajan maalauksista. Ei. Se ei ole Michelangelo Merisi da Caravaggion tai kenenkään muun aikakautensa miestaiteilijan, vaan naisen, Artemisia Gentileschin (1593-1653), Caravaggion aikalaisen, ja maalauksen aihekin on mitä tunnetuin: Judith surmaa Holoferneen.

Teos perustuu sellaisiin Raamatun teksteihin, joita meillä luterilaisessa maailmassa ei oikein tunneta. Holofernes oli julma sotapäällikkö, joka uhkasi hävittää Judithin kansan, mutta Judithpa olikin ovela, juotti Holoferneen tukkihumalaan ja irrotti tämän pään tämän vartalosta.

Niin. Tuollaistahan se on ollut, saatatte ihmetellä, mutta ainakin minulle kuva kertoo paljosta muusta, kaikesta sellaisesta, josta englantilainen Katy Hessel on kirjoittanut järkälemäisen opuksen nimeltä Taiteen historia ilman miehiä (Nemo).

Kävi nimittäin niin, että Artemisian isän apuri raiskasi tytön. Isä ja tytär vaativat oikeutta, ja sellaista he myös saivat. Kun tuomioistuin Artemisiaa kidutettuaan päätyi lopulta siihen, että raiskaus todella tapahtui, rikollinen tuomittiin, mutta vain siksi ajaksi, kunnes silloinen paavi vapautti tyypin tuomiostaan.

Kun tätä taustaa vasten katsoo Gentileschin maalausta, ei voi olla huomaamatta, miten tyynen rauhallisesti Judith ja tämän apulainen tappavat Holoferneen. Ainakin tässä tapauksessa roisto sai, mitä tilasi.

No. Ei Hessel tähän tietenkään tyydy eikä yksinkertaista, mutta kertoo kiehtovan tarinan niistä naisista, jotka olisivat ehdottomasti kuuluneet taiteen ykköskaartiin, jos naisia vain olisi sinne hyväksytty. Ja niitä naisia on paljon. Hessel esittelee heistä satoja, maalareita, kuvanveistäjiä, tekstiilitaiteilijoita, performanssien tekijöitä, videotaiteilijoita ja ylipäätään naistaiteilijoita kaikilta aloilta, joilla ihmiskunta on taidetta tehnyt. Suomesta mukaan on päätynyt yksi, Helene Schjerfbeck, ja aivan aiheesta.

 

                                                                   ***

Naisia on todellakin kohdeltu taiteessa kaltoin. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa se, että naiset eivät miesten päätöksen perusteella saaneet maalata elävää mallia kuin vasta 1800-luvun viimeisinä vuosina. Alastonmallit olivat ehdottomasti poissuljettuja, ja kun naiset sitten pääsivät vihdoinkin tutkimaan ihmisen anatomiaa, heidän piti lopettaa elävän mallin piirtäminen viimeistään klo 17 tai jotakin, vähän maasta riippuen.

Naisten teoksia ei ostettu museoihin. Tekstiilitaidetta ei pidetty oikeana taiteena, vaan jonkinlaisena käsityön jatkeena tai laajentumana, vaikka jokainen, joka nyt näkee vaikkapa Ariadna Donnerin uskomattoman hienoja tekstiiliteoksia, ei varmasti erehdy hetkeksikään ajattelemaan, etteivätkö ne olisi taidetta.

Naiset ovat korkeintaan olleet muusia, mutta Hessel kääntää tätäkin käsitystä päälaelleen. On suurenmoista, miten hän käsittelee Dora Maaria itsenäisenä taiteilijana, kun meille miehisen taidehistorian tarinoissa hän on vain kubistimiehensä muusa. Moni on varmaan kuullut abstraktista ekspressionismista ja sen luojista, mutta kuinka moni miehensä varjoon jääneestä Elaine de Kooningista?

Itse asiassa mieleemme taitaa napsahtaa automaattisesti vain muutamia naistaiteilijoita, jos meidän pitäisi luetella heitä nopeasti. Frida Kahlo olisi yksi heistä ja Georgia O'Keeffe toinen. Suomessa tilanne on sikäli paremmin, että Schjerfbeckin lisäksi mieleen tulee melkoinen joukko naistaiteilijoita, vaikka lopulta taitaa kuitenkin olla niin, että alfredit, tykot, juhot ja akselit vievät meilläkin voiton tässä kisassa.

Katy Hessel. Kuva: Luke Fullalove.

                                                                      ***

Tietysti on niin, että kun Hessel kirjoittaa kirjan, johon hän pyrkii mahduttamaan satoja naistaiteilijoita eri vuosisadoilta ja eri puolilta maailmaa, teoksesta tulee väkisinkin luettelomainen, mutta sellaisena ja käsikirjana ja hakuteoksena se toimii erinomaisesti.

Kuvateksteissä olisi parantamisen varaa. Olisin toivonut, että kustakin teoksesta olisi kerrottu sen koko ja tekniikat, joilla ne on tehty.

Siitä pidän suunnattomasti, miten Hessel pystyy muutamalla rivillä osoittamaan lukijoilleen, ettei vaikkapa niin vallankumouksellisena pidetty ja järkyttäviin teoshintoihin yltänyt kubismi sittenkään iskenyt vain jonkun miesneron mieleen, ehei. Katsokaa vaikka Avignonin naisia. Ilman afrikkalaistaiteilijoita ja heidän veistämiään naamioita se ei olisi koskaan syntynyt.

Katy Hessel: Taiteen historia ilman miehiä. Suomentanut: Sini Linteri. Nemo 2024. 512 s.