Mainio lisä kainuulaiseen paikallishistoriaan

Marjatta Kemppainen on kirjoittanut kirjan isovanhemmistaan Antti ja Karoliina Kemppaisesta ja heidän elämästään Mieslahdessa ja Kainuussa. Kansi on Saara Hankaman käsialaa.

Harvapa meistä on tutkinut oman sukunsa juuria niin tarkasti kuin Marjatta Kemppainen, joka on julkaissut kirjana sukunsa tarinan. Juuret Kainuun mullassa kertoo yhden kainuulaisen suvun,  Kemppaisten tarinan, Marjatan omien isovanhempien kautta. Siinä sivussa tulee toki esitellyksi muukin suku omista vanhemmista ja sedistä ja tädeistä ja serkuista aina isoisoisään ja tämän Rebekka-tammaan.

Ja viittaukseni Rebekka-tammaan ei ole millään tavalla tyhjänpäiväinen heitto tai vitsi, sillä se oli niin hieno hevonen, että venäläiset kasakat ostivat sen siitostarkoituksiin Marjatan isoisoisältä Vilhelmi Kemppaiselta ja vieläpä sellaiseen hintaan, että siitä Vilhelmi ja Elsa Kemppainen saivat mukavan pesämunan ostaakseen maatilan Paltamon Mieslahdesta.

Sittemmin tilat nimiltään Pääkkölä, Tuomela ja Uusitalo kertovat, miten Antti ja Karoliina Kemppaisen jälkeläiset raivasivat ja viljelivät Mieslahden mäkeä.

Ennen kuin menen itse asiaan, kerron vielä sen, että tämä arvio ei ole aivan puolueeton, sillä minun puolisoni on Antin ja Karoliinan pojan Antin tytär. Olen siis kuullut näitä tarinoita ihan kotikeittiössä, mutta se, miten paljon puolisoni ukki Antti on vaikuttanut tämän maakunnan asioiden hoitoon, selvisi minulle vasta Marjatta Kemppaisen kirjan luettuani. 

Ihan pieni juttu ei minunkaan elämäni kannalta ole se, että Antti Kemppainen oli yksi Kainuun Sanomien perustajista, sen lehden, jossa tein suurimman osan omasta työurastani.

                                                                       ***

Ensimmäisen kerran kuulin Antti Kemppaisen yhteiskunnallisesta toiminnasta pohjoisen Suomen historiaa tutkineelta filosofian tohtori Matti Lackmanilta. Hän tutki nimittäin aikoinaan pulaliikkeen kainuulaista haaraa ja kertoi, miten merkittävä tekijä puolisoni ukki siinä oli.

Antti Kemppainen ei sietänyt minkäänlaista yhteiskunnallista vääryyttä, ja sen Marjatta Kemppainenkin tuo kirjassaan oivasti esille. Siitä kertoo sekin, miten tuimasti Antti Kemppainen suivaantui lehdelle, jota oli ollut perustamassa, kun se kielsi Kemppaista enää kirjoittamasta palstoillaan tavasta, jolla kainuulaistalonpojilta vietiin koskiosuuksia pitämättömiä lupauksia vastaan.

Tarinalla on tietysti perhetasolla toinenkin puolensa. Kun Antti kiersi maata ja maakuntaa parantaakseen kainuulaisten elinoloja, tilanpito jäi Karoliina-puolison harteille. Onneksi Karoliinalla oli apunaan melkoinen liuta rivakoita lapsia, jotka kyllä osasivat talonpidon.

Ja koska perheessä oli opetettu, että maasta on pidettävä huolta, perheen kaikki pojat matkustivat sodan aikaan rintamalle, nuorimmat vapaaehtoisina. Ja koska sodassa sattuu ja tapahtuu, jokainen heistä haavoittui, mutta kaikki omien toheloinnin vuoksi.

                                                                                 ***

Koska Marjatta Kemppainen ei ole historian tutkija, Juuret Kainuun mullassa on juuri sen vuoksi niin kiinnostava lukukokemus. Vaikka kirjoittaja on käynyt läpi melkoisen määrän lähdeaineistoa ja tutkimuskirjallisuutta, joista tietysti ukin mustakantiset muistikirjat yhtä hävinnyttä lukunottamatta ovat kaikkein tärkeimmät, kaikessa tuntuu ja maistuu sopivan ylpeä itse koettu elämä. Nämä olivat minun isovanhempani. Näin he elivät ja näin he lapsensa kasvattivat ja minä olen osa juuri tuota jatkumoa.

Toki tarinan keskipisteeksi nousee väkisinkin Antti-ukki, joka jätti jälkeensä melkoisen määrän kirjallisia tuotoksia, kun Karoliina-mummi piti perheen ja tilan kunnossa sen kummemmin asioita muistiin merkitsemättä, mutta tätä puutetta paikkaavat lastenlasten muistelmat. Toisaalta nämä muistelmat ovat jotenkin eriparisia Marjatan oman tekstin kanssa.

Antin muistiinpanoissa maailman muutos näkyy selvästi. Hän seurasi Suomen ja maailman tapahtumia tavattoman tarkasti, mutta kun ikä alkoi painaa ja yhteiskunnalliset riennot vähenivät, muistiinpanotkin muuttuivat henkilökohtaisemmiksi. Tai voiko kevään ensimmäisten haukien ja särkien saaliita pitää henkilökohtaisina? Tietysti voi.

Vaikka Antti ei muistanut merkitä ylös edes kaikkien lastensa syntymiä, Mieslahden jäidenlähtöpäivät ja hauin, niin kuin hän itse kirjoitti, ensisaaliit mustakantisista löytyvät. Oikeaa arkea ja elämää nekin, niin kuin toki vaikkapa kiistat naapurissa vaikuttaneen ja körttiläisten kaappaaman Mieslahden opiston väen kanssa.

Marjatta Kemppainen: Juuret Kainuun mullassa. Antti ja Karoliina Paltamon Mieslahdesta. Momentum-kirjat. 2024. 373 s.