Patriarkka Kirill maailmanloppua rakentamassa
Voi olla, että tämän kirja-arvion otsikko särähtää jonkun lukijan mielessä, mutta kun se näyttää olevan täyttä totta. Ja sen todistaa todeksi teologi Juha Meriläinen kovin vähälle huomiolle jääneessä, viime vuoden lopulla ilmestyneessä kirjassaan Putinin alttaripoika.
Niin että lyön heti pöytään ne Meriläisen teesit, joista minä tuon maailmanlopun luen. Venäjän ortodoksisella kirkolla on nimittäin kaksi opillista periaatetta ylitse muiden: eskatologisuus ja messiaanisuus.
Eskatologisuus tarkoittaa sitä, että Venäjän kirkko on vuosisatojen ajan kokenut tehtäväkseen luotsata kirkkokansaa ja koko maailmaa Venäjän johdolla kohti aikojen päättymistä, myyttistä maailmanloppua ja hyvän voittoa pahasta.
Messiaanisuus puolestaan on ollut voimissaan Venäjällä aina, myös ateistisen kommunistisen kauden aikana.
Myytti Venäjän erityisestä tehtävästä on kompensoinut arkisen elämän kärsimyksiä, niin kuin Meriläinen siteeraa Kimmo Kääriäistä. Se vuoksi on uhrauduttu ja uhrattu kokonaisia sukupolvia, kuten messiaaksi itsensä ylentänyt presidentti Vladimir Putin paraikaa tekee hävittäessään Ukrainaa saattaakseen venäläiset yhteen.
Kaiken lisäksi niin Putin kuin patriarkka Kirill perustavat toimintansa äärimmilleen vääristeltyyn historiaan, mutta Kirillille se sopii, sillä hän puolestaan kokee johtavansa kolmannen Rooman ainoaa oikeaa kirkkoa sinfoniassa valtion kanssa aivan kuten Konstantinopolissa toimittiin vuosisatoja sitten. Sinfoniaa on se, että Putin hoitelee maalliset asiat ja Kirill taivaalliset, ja vieläpä niin, että molemmat rikastuvat sikamaisesti.
Kirjan kansi on Tommi Tukiaisen käsialaa.
***
Meriläinen aloittaa kirjansa valokuvasta. Siinä patriarkka Kirillin ranteessa killuu 40000 euron arvoinen kultakello. Kuva oli tälle tupakan, alkoholin ja öljyn kaupalla - luit aivan oikein - rikastuneelle patriarkalle niin arka paikka, että hän määräsi kuvan retusoitavaksi aivan kuten vanhoina hyvinä neuvostoaikoina tehtiin.
Kello piti piilottaa hihanjatkeeseen, mutta kuinkas kävikään? Tahallisesti tai tahattomasti kellon kuvajainen pöydän pinnassa jäi tai jätettiin näkyviin. Miksi, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta spekuloitavaa riittää, niin kuin siinäkin, miksi varsin liberaalista ja avarakatseisesta kirkonmiehestä kasvoi verta pakkiin julmisteleva kirkkoruhtinas, jolle mitkään armeijan hirmuteot eivät tunnu olevan tarpeeksi.
Liittyivätkö kellokuva ja Kirillin linjanmuutos toisiinsa? Mahdotonta se ei nyky-Venäjällä todellakaan ole.
***
Uskonnolla on valtava voima kansanjoukkojen mielenkiinnon ja toimintatarmon suuntaamisessa. Otetaan esimerkki vaikka Suomesta, jossa jatkosodan alkaessa meikäläiset kirkonmiehet saarnasivat pyhästä sodasta aivan kuten Kirill nyt Ukrainassa. Kun sotaonni sitten kääntyi, meikäläiset papit selittivät Jumalan kääntäneen selkänsä valitulle kansalleen, koska se eli sittenkin synnissä.
Hirvittää ajatella, että siinä, missä meillä selitys tappioille löytyi noinkin helposti, Venäjällä ei sellaista tule tapahtumaan, sillä kyse on sikäläisen uskonnollisen ajattelun mukaan kutakuinkin viimeisestä taistelusta, jossa vastakkain eivät olekaan enää hyökkääjä Venäjä ja itseään puolustava Ukraina, vaan pyhä Venäjä ja rappeutunut länsi. Sitä sotaa maailmanloppuun ja messiaaseen uskova Venäjä ei voi tietenkään hävitä.
Meriläinen kirjoittaa paljonkin venäläisten kirkonmiesten ja poliitikkojen ajatuksista rappeutuneesta lännestä, jonka selvimmät ja syntisimmät merkit ovat pride-kulkueet ja LBGTQ-kansan normaali elämä muiden kansalaisten joukossa. Panitte varmaan merkille lakialoitteen, jonka mukaan jatkossa Venäjälle matkustavien pitää vakuuttaa, etteivät he missään tapauksessa hyväksy vaikkapa homosuhteita. Kehitys näyttää kehittyvän, ja vieläpä kirkon toivomaan suuntaan.
***
Kiista Venäjän ja sen kirkon alkuperästä on asia, jota venäläistä imperialismia kannattavat ovat kaikkein eniten sotkeneet. Kenen oli Kiovan Rus? Kuka perusti Moskovan? Tuliko siitä kolmas Rooma jumalan tahdosta?
Venäjälle on rakennettu juhlavaa historiaa mongolien pysäyttäjänä ja voittajana, vaikka venäläisruhtinaat olivat loppujen lopuksi vain mongolien vasalleja, jotka riistivät omaa kansaansa.
Meriläinen kirjoittaa ulkopoliittisesta takinkäännöstä, joka tehtiin sisäpoliittisista syistä. Kun Moskova lopulta nousi avoimesti vastustamaan kultaista ordaa, se saattoi esiintyä Rusin johtavana ruhtinaskuntana. Iivana III Suuri (1462–1505) alisti muut Rusin kaupungit ja tarvitessaan tappoi niskoittelevat paikallisruhtinaat.
Ja kun Konstantinopoli lähestyi roomalaiskatolista kirkkoa, Moskova katsoi, että synti on niin suuri, että Moskova peri Konstantinopolin aseman kristikunnan keskuksena. Syntyi myytti uudesta Roomasta.
***
Yhden asian KGB:n kasvattama Kirill taitaa kuitenkin unohtaa. Hän saa varastaa ja vaurastua ja uhota ja uhkailla tasan niin kauan kuin presidentti Putin hänen antaa niin tehdä. Tällä hetkellä hän on Putinille erityisen arvokas pikkuapuri, mutta on ilman muuta selvää, että jos ja kun Putin saa Kirillistä tarpeekseen, tai ehkä pitääkin sanoa, kun ei enää saa tarpeeksi, hän saa aivan varmasti mennä niin kuin niin monet maalliset oligarkit ennen häntä.
Sillä, niin kuin paavi Fransiscus aikoinaan Kirillille sanoi: "Veli, me emme ole valtion pappeja. Emme voi käyttää politiikan, vaan Jeesuksen kieltä. -- Patriarkka ei voi muuttua Putinin alttaripojaksi."
Niin on kuitenkin päässyt käymään. Alttaripoikia kasvaa siinä missä patriarkkojakin.
Juha Meriläinen: Putinin alttaripoika. Patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota. Otava, 2023. 381 s.
Kommentit
Lähetä kommentti