Aika kuluu, ja sitten taas ei
Koska kesä on aikaa, jolloin ihmisten suoranainen velvollisuus on lukea dekkareita, liityin oikeaoppisten joukkoon minäkin ja luin yhdysvaltalaisen Donna Leonin 30. Venetsiaan sijoittuvan ja toiseksi uusimman Guido Brunetti -kertomuksen.
Toden nimissä minun on kyllä tunnustettava, että junamatkalla Helsinkiin luin Raymond Chandlerin viimeisen miehen kokonaan itse kirjoittaman romaanin Vuosien varjo, mutta Chandlerhan ei enää olekaan dekkarikirjallisuutta, vaan korkeasellaista, jonka tuotantoa ruodittiin muutama vuosi sitten jopa radion Lukupiirissä.
Leonin ensimmäinen Brunetti-dekkari Kuolema oopperassa ilmestyi suomeksi vuonna 1997. Tuon jälkeen varsin tuottelias kirjailija on ilahduttanut kirjallisia ystäviään siis jo 31 teoksella, joista viimeinen, Hyvän nimissä, ilmestyi tänä vuonna, vaan miksipä ei olisi ilmestynyt, sillä sen verran toimivan kaavan nyt 81-vuotias kirjailija on onnistunut rakentamaan.
Niin. Se kaava. Se on yksinkertainen: maailma muuttuu, Italian poliittiset ongelmat kasautuvat, Venetsian ekokatastrofi pahenee, mutta yksi on ja pysyy: Guido Brunettin perhe ja sen lounaat ja illalliset. Guidon puoliso Paola jatkaa ikuista Henry James -tutkimusmatkaansa ja perheen lapset Raffi ja Chiara pysyvät teineinä, mitä nyt tytär on pikkuhiljaa muuttunut vegetaariksi ja luonnonsuojelijaksi.
Ai niin. Siinä sivussa, kun apulaispoliisipäällikkö Patta pysyy ikuisena idioottina, signorina Elettra on sentään opetellut mm. hakkeriksi, mutta upeaa tyyliään ja työpisteensä huumaavia kukkapuskia hän ei tietenkään unohda.
***
Jos joku luulee, että edellä moitiskelin Leonia jostakin, niin väärässäpä on. En varmasti olisi lukenut niin monta Brunetti-tarinaa, jos niissä ei olisi jotakin käsittämätöntä vetovoimaa, vaikkapa kulinaarista, johon Leon lukijansa kuljettaa niin luonnollisesti, että tämä alkaa itsekin kuvitella istuvansa samaan pöytään perheen kanssa maistelemaan Paolan taikomaa täytettyä kanaa tai osallistumaan pariskunnan iltarituaaliin parvekkeella kahveineen ja grappoineen.
Kun Brunettin perhemaailmassa aika ei todellakaan kulu, perheen ulkopuolisessa maailmassa se seuraa tarkasti rikollismaailman törkeitä tapatumia. Uusimmassa dekkarissa ollaan tosin jälleen ihmiskaupan ja prostituution parissa, mutta sehän ei ole maailmasta vähentynyt, pikemminkin päinvastoin.
Venetsiasta Leon on aivan oikeasti ja tosissaan huolissaan. Venetsiassa syntynyt ja kasvanut Brunetti näkee, millaista tuhoa turistilaumat saavat aikaan yhdessä maailman ihmeellisimmistä kaupungeista. Itse asiassa Leonin ja Brunettin huoli on niin vahva, että onnittelen itseäni, että olen ehtinyt käydä kaupungissa kolme kertaa, eikä siinä vaiheessa vielä noista ongelmista edes puhuttu.
Ulkopuolelta Venetsiaan muuttanut Leon näkee myös tarkasti Canal Granden rantojen palatsien hämyisiin sisäosiin, vaikkei tässä uusimmassa tarinassa niiden pölyjä ja mittaamattoman arvokkaita taideaarteita haistellakaan. Venetsia on oman muinaisen suuruutensa vanki, ja sellaisena se myös pitää yllä muinaista luokkajakoaan ja käsittämättömiä varallisuuserojaan. Italian jakautumista puolestaan kuvastaa Brunettin kollega, Claudia Griffoni, joka tuo tarinoihin mukaan Sisilian ja sen omituisuudet.
***
Brunetti-tarinat sopivat myös sellaisille lukijoille, joita nykydekkareiden äärimmäinen väkivalta ja varsin suorasukaiset seksikohtaukset hirvittävät.
Hetken huumaa todistaa muuten viimeisillä luvuillaan sangen selvästi, miksei Leon juurikaan mässäile väkivallalla tai toimintakuvauksilla. Niitä hän ei oikein osaa rakentaa, ja siksipä hän tyytyy lounaisiin, kahveihin ja lasilliseen varsin hintavaa punaviiniä. Ne ja ihmisen mielen hän kyllä taitaa.
Donna Leon: Hetken huumaa. Suomentaneet: Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava, 2023. 319. s.
Kommentit
Lähetä kommentti