Kiinnostavia esseitä sodasta selvinneistä

Jenni Kirves pohtii uusimmassa kirjassaan sitä, miten sodan kokeneet ihmiset onnistuivat käsittelemään traumansa. Kuva: Otto Virtanen.

Jenni Kirves on yksi niistä tutkijoista, joita sota ei jätä rauhaan. Monen lukijan muistissa lienee hänen ja Sari Näreen yhdessä toimittama teos Ruma sota, jossa kirjoittajat käsittelivät aiemmin vaiettuja talvi- ja jatkosotaan liittyviä asioita kuten vaikkapa aseistakieltäytymistä, löystynyttä sukupuolimoraalia tai esimerkiksi homoseksuaalisuutta ja huumeiden käyttämistä.

Nyt, uusimmassa teoksessaan He selvisivät sodasta, Kirves suuntaa katseensa kokonaan toiseen aikaan ja toisenlaiseksi tähän asti koettuun totuuteen. 

Väitöskirjaa aiheesta valmisteleva Kirves ikään kuin pohjustaa tulevaa akateemista opinnäytettään esseekokoelmalla, jonka perusväittämä on, että ajatus sodan tuhoamista miehistä ja mielistä on aivan liian yleistävä. Suurin osa rintamalla palelleista selvisi uuteen elämään, ja tuon selviytymisen tärkein ansio oli kovalla työllä.

Aineistokseen Kirves on koonnut suuren joukon sodan jälkeen syntynyttä ja tuota aikaa kuvaavaa kaunokirjallisuutta, jota onkin todella paljon, sillä niin kuin kirjoittaja itse toteaa, Suomessa ei ole koskaan luettu kaunokirjallisuutta niin paljon kuin heti sodan jälkeen. 

Ja kun sodasta selvinnyt sukupolvi kirjoitti, se kirjoitti tietysti selviytymisestään ja syyllisyyksistään: miksi minä selvisin hengissä, mutta aseveli ei? Miksi me hävisimme sodan? Oliko se meidän syytämme? Olisimmeko voineet niissä oloissa toimia jotenkin toisin?

Kirves vapauttaa osaltaan veteraanit turhasta syyllisyydestä. Jo vuosikymmeniä sitten suomalaisessa historiantutkimuksessa vakiintui ajatus siitä, että sotaa ei hävitty, vaan kun muun Euroopan kehitystä katsottiin, saavutettiin kunniakas torjuntavoitto.

Ja vaikka Ville Kivimäki julkaisi vuosikymmen sitten teoksensa Murtuneet mielet, jossa kertoi, miten pahasti monet sotaan viedyt sairastuivat, Kirves muistuttaa, että valtosa veteraaneista selvisi ja rakensi oman elämänsä joskus jopa aivan tyhjästä.

Kannen suunnittelu: Ville Laihonen

                                                                      ***

Eräänlaiseksi teoreettiseksi viitekehykseksi Kirves ottaa Edward Decin ja Richard Ryanin kehittämän itsemääräämisteorian. Sen mukaan ihmisellä on kolme psykologista perustarvetta, omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Ne kaikki toteutuivat silloin, kun sodan kokenut ja siellä traumatisoitunut mies iski kuokkansa kylmän tilan maaperään. Ruumiiseen iskostunut trauma helpotti, kun kehoa rusikoi kovalla työllä.

Miehet pääsivät jälleen itse päättämään elämästään sen jälkeen, kun olivat ottaneet  esimiesten käskyjä vastaan jopa viiden vuoden ajan. He pääsivät näyttämään itselleen ja perheelleen, miten hyviä ja tarmokkaita työmiehiä he olivat, ja he elivät yhteisöissä, joissa oli paitsi paljon ihmisiä, myös heitä, jotka olivat kokeneet samat korsut ja juoksuhaudat ja jotka kokivat samaa syyllisyyttä siitä, että olivat ohiammuttuja, eivätkä sankarihautoihin siunattuja isänmaan puolesta henkensä antaneita sotureita.

Ei Kirves tietenkään unohda sitä, että veteraanien joukossa oli paljon niitäkin, jotka raivostuivat kotonaan pienistä asioista ja pieksivät vaimojaan, joivat itsensä hengiltä ja ajautuivat kokonaan järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, mutta jälleen: suurin osa selvisi ja alkoi rakentaa tulevaisuuttaan.

Ajatukseen paremmasta tulevaisuudesta liittyi myös ajatus siitä, että vaikka oma nuoruus meni sotiessa, omat lapset saisivat paremmat lähtökohdat, oikean nuoruuden ja mahdollisuuden opiskella ja päästä elämässä pienviljelijän eloa pidemmälle. Näin kävikin, mutta Kirveen siteeraamat kirjailijat ja sodan jälkeistä elämää muistelleet eivät unohda sitäkään, että 300000 suomalaista lähti leivän perässä Ruotsiin. Kaikkia ei sittenkään onnistanut täällä.

                                                                       ***

Olisi peräti kummallista, jos sodasta selviytyneiden mieliä penkova kirjoittaja ei ihmettelisi sitä, miksi tuolloin, kaikenlaiseen puutteeseen ja kuuden neliön lautakoppielämään tottuneet ihmiset jaksoivat uskoa tulevaan ja miksi nykymaailmassa, jossa kaikki on periaatteessa mahdollista, nuorten näköalat ovat niin toivottomat.

Tätäkin Kirves pohtii, vaikkei kovin pitkään. Yhden syyn hän kyllä löytää. Sodan jälkeen ei oikeastaan tarvinnut pelätä uutta sotaa. Tekemistä oli niin paljon kuin yksi ihminen tai aviopari tai perhe ehtivät tehdä. Nykyisin vapaa-aikaa, ja tämä on minun ajatusjatkumoni, ja kaikkea aineellista on niin paljon ja maailma niin monimutkainen, että pelolle taitaa olla aivan oikeat syynsä. Elämä on nykyisin periaatteessa niin helppoa, että vaikeuksia on ihan pakko keksiä.

Ja jos asiaa pohtii Dacin ja Ryanin teorian valossa, omaehtoisuus, omien kyvykkyyksien hyödyntäminen ja yhteisöllinen elämä vaativat nyky-yksilöltä paljon muutakin kuin viiden hehtaarin peltojen raivaamisen.

                                                                         ***

Yksi asia kirjasta on vielä pakko sanoa. Koska Kirves on kirjoittanut esseitä, joilla pohjustaa työn alla olevaa väitöskirjaansa, hän on pystynyt kirjoittamaan mukaan itsensä ja oman sukunsa historian. Hän aloittaa Sonkajärveltä ja lopettaa syyllisyyteen, johon sairastui, kun hänen pikkusiskonsa kuoli yhtäkkiä ja vieläpä aikuisena, aivan niin kuin rintamalla vierestä olisi korsukarveri lähtenyt.

Omakohtaisuudet ovat tässä kirjassa oiva tapa panna lukijakin ajattelemaan sitä, miten itse olisi selvinnyt sodasta ja sen jälkeisestä elämästä. Samalla ne vievät kuitenkin lukijaa hieman harhaan. Eihän sillä ole merkitystä, miten minä olisin tuolloin ajatellut, vaan vain sillä on, miten jälleenrakentajien sukupolvi oman elämänsä ymmärsi.

Jenni Kirves: He selvisivät sodasta. WSOY 2024. 285 s.