Lyhyestä kirja kaunis - ja viisas
On oikeasti merkillistä, etten ole koskaan ennen Marijan rakkautta lukenut yhtään Joel Haahtelan romaania, vaikka hän on kirjoittanut niitä jo viisitoista ja vaikka hänet on palkittu ansioistaan kirjailijana ja vaikka hän on tavoitellut esimerkiksi Finlandia-palkintoa.
Toisaalta Haahtela ei varmasti ole ainut kirjailija, jonka tasokkaan tuotannon olen syystä tai toisesta ohittanut, mutta sitä suurempi oli ilo tarttua miehen viimeisimpään, pienoisromaaniin nimeltä Marijan rakkaus.
Kirjailija itsekin määrittelee teoksensa pienoisromaaniksi, ja sellainen se onkin, mutta se, että sen lukaisee varsin nopeasti, ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö se jäisi makusteltavaksi mieleen. Marijan rakkaus on yksinkertaisesti kaunis ja viisas kirja, häpeämättömän nostalginenkin ja kuinka ollakaan, vapautuu lopussaan kerrassaan uskottavaan päätökseen.
***
Marijan rakkaus kertoo nimensä mukaisesti rakkaustarinan, jonka pääosissa ovat kirjan kertojamies ja kerran, neljännesvuosisata sitten tapahtunut kiihkeän intohimoinen ja älyllinen pariviikkoinen miehen ja naisen kohtaaminen, joka jättää mieheen ikuisen arven ja kysymyksen ja tarpeen etsiä. Mihin Marija hävisi prahalaisesta hotellihuoneesta? Miksi hän lähti? Tulisiko hän koskaan takaisin? Tulisiko, jos mies matkustaisi yhä uudestaan Prahaan ja asettuisi tuohon huoneeseen odottamaan?
Tämän lisäksi mies herättää eloon äitinsä ja isänsä tarinat, ja oman, ulkopuolisuuden kokemuksensa, jota vanhempien ero ja molempien kyvyttömyys rakastaa poikaansa aiheuttavat. Toimittajaäiti keskittyy ryyppäämään ja yhä uusiin miehiin entistä vanhemmassa sängyssään, kun isä puolestaan erakoituu vedostamaan valokuviaan ja odottamaan, että aika tekee niille jotakin sellaista, mitä valotus, kehite ja kiinnite eivät voi koskaan tehdä.
Kaikesta tästä joku olisi pystynyt helposti kirjoittamaan vaikka viisisataa sivua, joissa tarinat sulkisivat sisäänsä yhä uusia ja uusia tarinoita, kuten vaikkapa suosituimmat amerikkalaiskirjailijat tuntuvat jossakin opettelevan kirjoittamaan. Haahtela sen sijaan tiivistää ja pelkistää, purkaa ja pienentää niin, että lopulta jäljellä on vain kertojaminä ja hänen rakkautensa, ja tietysti Marijan.
***
Tarina alkaa, kun Triesteen tyhjän paperin kammostaan turhaan toipumaan matkustanut esikoiskirjansa julkaissut mies törmää sattumalta ja 25 vuoden jälkeen Marijaan. Molemmat matkustavat Roomaan, jossa taidehistorioitsija Marijalla on toimeksianto erään maalauksen alkuperän selvittämisessä. Mies matkustaa samaan kaupunkiin tarkoituksenaan selvittää muinaisen rakkaustarinan kipeät kohdat.
Marija ja mies kiertelevät Roomaa ja Italian luostareita, joihin Marija vie miehen katsomaan sitä ja sitä maalausta, muttei koskaan mitään itsestään selvää. Tässä vaiheessa on pakko antaa neuvo: kun luet kirjan ja törmäät itsellesi ehkäpä ennen tätä tuntemattomiin tai huonosti tuntemiisi taiteilijoihin ja teoksiin, kaiva ne esiin netistä. Ne nimittäin vievät tarinaa yllättävän tehokkaasti eteenpäin.
Toinen taiteeseen liittyvä Haahtelan pohtimisen arvoinen ajatus on se, miten ja kuka maalausta milloinkin katselee. Marija tai oikeammin tietysti Haahtela kuvaa sitä, miten maalaukset, joita näemme, ovat muuttuneet katsojaa katselevista katsojan katseltaviksi.
Mitäkö tarkoitan? Selitän, miten minä tämän katseen suunnan muutoksen näen.
Ajattele vaikkapa vanhaa ikonia. Ethän sinä oikeasti katsele Jumalan äitiä tai jotakin toista henkilöä, vaan hän katsoo, siunaa tai tuomitsee konkreettisesti juuri sinua. Kun renessanssimaalarit sitten keksivät keskeisperspektiivin, ihmiset alkoivat katsoa maalausta, koska prespektiivin pakopiste pakottaa meidät tekemään näin. Vertaa vaikka.
***
Mutta takaisin romaaniín ja romanssiin.
Niin Marijan kuin kertojankin elämässä on ehtinyt tapahtua paljon noiden yhteisten Prahan viikkojen jälkeen. Ennen kaikkea kertoja on pannut oman elämänsä ja sen henkilöt järjetykseen, muttei ole koskaan löytänyt kestävää rakkautta.
Marija puolestaan on elänyt oman elämänsä oman rakkautensa ympäröimänä. Hänellä on taiteensa, mutta hänellä ovat aina olleet myös pelkonsa, joiden vuoksi hän ei ole uskaltanut tarttua tarjottuihin maallisiin rakkauksiin.
Kaiken lisäksi hänen käsityksensä elämästä on täysin erilainen kuin kertojan. Marija on nimittäin varttunut ja opiskellut Sarajevossa sodan aikaan, kun taidehistorian luentoja kuunneltiin kynttilänvalossa tarkka-ampujia peläten. Kuolema oli läsnä jokaisessa Marijalle tärkeässä hetkessä. Kaikki oli ehdottoman väliaikaista ja kuka tahansa saatettiin temmata pois milloin tahansa. Mistään elämän mittaisesta ei siis voinut edes uneksia.
Yhden kysymyksen taiteesta Haahtela ehtii vielä tehdä. Parantaako taide? Auttaako se meitä ymmärtämään itseämme ja elämäämme? Vai onko se vain pakotie ahdistavasta todellisuudesta? Haahtelan vastaus on lopulta yksinkertainen ja selvä, ja sen hän on myös romaaniinsa kirjannut.
Joel Haahtela: Marijan rakkaus. Pienoisromaani. Otava 2024. 192 s.
Kommentit
Lähetä kommentti