Niin paljon kerrottavaa, että kokonaiskuva rikkoutuu
Konkaritoimittaja Jukka Rislakki on ikänsä ajan uppoutunut siihen elämisen piiriin, josta kukaan ei oikeasti halua kertoa mitään. Uusimmassa kirjassaan Tiedustelu ja vakoilu, opit, operaatiot, agentit (Docendo) hän purkaa kansien väliin ehkäpä kaiken sen tiedon, jonka on uutteralla tutkimisellaan saanut selville.
Tavaraa, henkilöitä, tapahtumia ja salaisia operaatioita on niin paljon, että lukijaa hengästyttää. Itse asiassa Rislakilla on niin valtavasti kerrottavaa, että kokonaiskuva, jos sellaista on tästä maailmasta edes mahdollista tavoitella, rikkoutuu.
Rislakki vyöryttää lukijan eteen vuosia ja vuosikymmeniä, ihmisiä, salaliittoja, yhteen, kahteen tai kolmeen suuntaan vakoilleita ihmisiä niin tiuhaan ja niin nopeasti aiheesta, tapahtumasta ja tiedustelijasta ja vakoilijasta toiseen, että punainen lanka tuntuu puuttuvan, jos se ei sitten ole se, ettei mitään punaista lankaa olekaan, vaan on vain valtioita ja organisaatioita, joilla on vimmattu tarve tietää yhä enemmän.
Rislakin tarkastelupiste on viisaasti Suomessa, sillä Suomi ja Helsinki ovat aina olleet maailman vakoilijoiden ja tiedustelijoiden kiinnostuksen keskiössä. Sitä paitsi, näin Rislakki todistaa, vieraat vallat kuten vaikkapa Ruotsi, ovat käyttäneet häikäilemättömästi hyväkseen itäisen naapurinsa maaperää ja pitkää maarajaa Neuvostoliittoon ja meriteitä Baltiaan.
***
Rislakki luo siis yleiskuvaa, ja ansiokkaasti toki luokin, mutta jos haluat perehtyä vakoilijan arkeen syvällisemmin, sinun kannattaa lukea vaikkapa Ben McIntyren kirja Oleg Gordijevskistä. Parin vuoden takainen Vakooja ja petturi kertoo, millaista vakoojan elämä oikeasti on.
Toki Rislakkikin mainitsee Gordijevskin hurjan paon Neuvostoliitosta Suomen kautta Isoon-Britanniaan, mutta McIntyrellä on niin herkullisia yksityiskohtia kirjassaan, että se todellakin kannattaa lukea.
Ja jos vaikkapa CIA:n historia kiinnostaa, siitäkin on julkaistu kirjoja myös suomeksi.
Suomen tilanteesta Rislakki kirjoittaa paljon sellaista, josta vaikkapa hän on itse lehtijutuissaan aikaisemmin kertonut. Silti suomalaisen poliittisen poliisin vaiheet jaksavat ihmetyttää, niin kuin sekin, miten valtavia tietokantoja Suomessakin on kerätty poliittisesti epäluotettavista, siis tässä tapauksessa kommunisteista, ja kuka niitä on kerännyt.
Toki DDR:n Stasi on aivan omaa luokkaansa kansalaisten vakoilemisessa ja ilmiantajaverkoston rakentamisessa, mutta on meilläkin osattu. Työpaikoille on luotu verkostoja, jotka ovat pitäneet huolen siitä, että poliittisesti arveluttava aines on saatu kortistoiduksi ja tarvittaessa sivuraiteelle sysätyksi. Vielä nytkin Supo tekee Rislakin kertoman mukaan 90000 turvallisuusluokitusta suomalaisista työnhakijoista vuodessa, mutta tässä maailmantilanteessa se on varmaankin tarpeen.
***
Pelottavinta ihan tavallisten kansalaisten kannalta näissä hämärämiehissä ja -naisissa on, että he eivät todellakaan kunnioita itsenäisten maiden rajoja, vaan, niin kuin vaikkapa Sergei ja Julia Skripalin tapaus osoittaa, hämärähommia ei noin vain lopetetakaan.
Skripalithan joutuivat Venäjän myrkyttämiksi uudessa kotimaassaan Isossa-Britanniassa maaliskuussa 2018, eikä kai kukaan voi koskaan unohtaa, miten sittemmin vankileirillä tapettu Aleksei Navalnyi yritettiin myrkyttää tämän alushousuihin sivellyn aineen avulla.
Keskustelu siitä, pelasiko presidentti Urho Kekkonen aikoinaan tietoisesti Neuvostoliiton pussiin, jatkuu Rislakin kirjan jälkeenkin. Se puolestaan on selvitetty, miten taitavasti Neuvostoliitto käytti hyväkseen suomalaisia kirkonkirjoja peitehenkilöllisyyksiä agenteilleen luodessaan. Sekään ei tosin olisi onnistunut, jos ortodoksisessa kirkossa ei olisi ollut kirkkoherraa, joka auliisti auttoi itäisen naapurin hämärähommissa.
Jukka Rislakki: Tiedustelu ja vakoilu. Opit, operaatiot, agentit. Docendo, 2024. 478 s.
Kommentit
Lähetä kommentti