Yksilön ja yhteisön yhteinen tragedia

 

Seppo Toiviaisen ystävänä ja toverina Lauri Hokkanen tietää, mistä kirjoittaa, kun on laatinut ensimmäisen taistolaiskommunistin elämäkerran. Kuva: Jukka Järvinen.

Vain oikeassa elämässä voi käydä niin kuin tulevalle yhteiskuntatieteiden tohtorille ja kansanedustajalle Seppo Toiviaiselle (1944-2005) kävi. Yhtenä iltana hän meni nukkumaan valtoja vastustavana anarkistina ja seuraavana aamuna, blim!, hän heräsi mitä autoritaarisimpana kommunistina.

Tämä ja paljon muuta käy ilmi Toiviaisen muinaisen aate- ja taistelutoverin ja ammattivallankumouksellisen Lauri Hokkasen kirjoittamasta Toiviaisen elämäkerrasta nimeltä Kommunismin teloitettu unelma. Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia.

Hokkasen kirja taitaa olla ensimmäinen taistolaiskommunistista kirjoitettu elämäkerta, mutta liikettä itseään on kyllä käsitelty lukuisissa kirjoissa ja artikkeleissa ennen tätä. Sen lisäksi, että Hokkanen käy läpi Toiviaisen elämän, hän laajentaa näkökulmaansa jopa maailmanvallankumoukselliseen liikehdintään, jossa kuubalainen tappamiseen ihastunut ja niin monen länsimaisen nuoren idoli Ernesto Che Guevarakin löytää paikkansa.

Hokkanen käsittelee mielenkiintoisesti myös vaikkapa Toiviaisen ajatteluun vaikuttaneen unkarilaisen filosofin Georg Lukáscin ajattelua tai Itä-Saksasta vastavallankumouksellisena karkoitetun Rudolf Bahron Suomen-vierailua, mikä ei mitenkään olisi sopinut suomalaisille, Moskovan-talutusnuorassa eläneille kommunisteille.

Mielenkiintoista on myös lukea sisäpiirin todistuksia siitä, miten Neuvostoliiton kommunistinen puolue huseerasi Suomessa kuin kotonaan. Omasta mielestään sillä oli oikeus päättää esimerkiksi siitä, että Ahti Karjalaisesta tehdään Suomen seuraava presidentti. No. Senhän me olemme tienneet jo vuosikymmeniä, mutta se, miten NKP reistasi SKP:n vähemmistön kanssa, on sangen hurjaa luettavaa.

Kirjan kansi on Marjaana Virran käsialaa.

                                                                     ***

Hokkanen siis taustoittaa Toiviaisen elämän ja tragedian niin ulko- kuin kotimaankin tapahtumilla, mutta pääpaino on tietysti itse Toiviaisessa, älykkäässä musiikkisosiologiasta väitelleestä, professori Antti Eskolan assistentista, joka kommunistisen herätyksensä jälkeen ajautui sellaiseen kiipeliin, että lopulta ryyppäsi itsensä hengiltä.

Toiviainen oli taistolaisten suuria tähtiä. Hän oli varteenotettava tiedemies, joka tunsi Lenininsä, muttei kovin hyvin Marxia. Jos ymmärsin Hokkasta oikein, Toiviainen komaksui Leniniltä tämän puolueteorian, jossa puolue tiesi kaikesta kaiken ja jolla olivat myös tulevaisuuden avaimet käsissään. Vasemmistosivistyneistön piti vain osata luoda sellainen teoreettinen viitekehys, jossa Leninin opit yhdistyivät vallankumoukselliseen toimintaan.

Käytännössä se tarkoitti, että Toiviainen alistui SKP:n vähemmistön jyrien päätösten alle, vaikka tunsi, ettei kaikki nyt menekään oikein. Toiviainen yritti tehdä kaikkensa, että puolueen surkuhupaisa kahtiajako saataisiin korjatuksi, mutta kun Taisto Sinisalo, Urho Jokinen ja Markus Kainulainen sanoivat, ettei sellainen peli vetele, Toiviainen vaikeni.

                                                                        ***

Hokkasen mielestä Toiviainen oli aivan väärässä paikassa, kun hän suostui puolueensa kansanedustajaehdokkaaksi ja meni myös tietysti läpi, olihan hän puolueensa sivistyneistön kasvot. Antti Eskola varoitteli Toiviaista ryhtymästä politiikkaan, niin kuin tekivät monet muutkin, mutta kun puolue kutsui, Toiviainen totteli.

Yksi konkreettinen esimerkki ristiriidoista, joita Toiviainen joutui sietämään ja itsellensä oikein päin selittämään, liittyi siihen, kun Neuvostoliitto elokuussa 1968 miehitti Tsekkoslovakian. Miehityksen päivinä Toiviainen vastusti ankarasti suvereenin maan sisäisiin asioihin puuttumista, mutta oppi vuosien kuluessa ymmärtämään Neuvostoliiton rikosta sosialismin puolustamisena.

Toiviainen näki kyllä, millaista elämä reaalisosialismissa oli, mutta sille menolle oli vain keksittävä luokkakantaisia perusteluita. Ja kun Euroopan suuret kommunistiset puolueet Italiassa ja Ranskassa yrittivät ylittää päivänselvät ristiriidat sosialismin idean ja sen toteutuksen välillä kehittämällä ajatuksen eurokommunismista, SKP:n vähemmistö nosti äläkän. 

No. Eurokommunismin uudistushankkeista huolimatta reaalimaailmassa on kuitenkin käynyt niin, ettei Italiassa enää edes ole kommunistista puoluetta ja Ranskassakin toisen maailmansodan jälkeen suurimmasta puolueesta on enää rippeet jäljellä.

                                                                         ***

Samaan aikaan, kun Toiviainen väänteli maailmaa puolueensa kannalta parhain päin, Suomen suhtautuminen Neuvostoliittoon yleisemminkin ripustautui eräänlaiseen kaksoisstandardiin. Kansa kyllä näki, millaista elämä itärajan takana oli, mutta kun presidentti Urho Kekkonenkin vetosi kansalaisiin hyvien naapuruussuhteiden vaalimiseksi, mukana mentiin. Saattaa olla, että Kekkonen tiesi, mitä teki ja miksi, mutta todennäköisesti ainakaan kaikki muut eivät.

Yhden hupaisan yksityiskohdan Hokkanen kertoo, kun muistuttaa, miten kävi talvisodan syttymistä taustoittavalle asiakirja-aineistolle, jota ehdittiin julkaista yhden niteen verran. Kansanedustaja Sinisalo nosti eduskunnassa asiasta kauhean äläkän, kun tällä tavalla yritetään sabotoida Suomen ja Neuvostoliiton ystävällisiä suhteita. 

Ja niinhän siinä kävi, että aineisto julistettiin epäsopivaksi, eikä lisäjulkaisuja sallittu. Ei, vaikka ensimmäisessä painoksessa oli mukana itsensä Otto Wille Kuusisen tekstejä.

Lauri Hokkanen: Kommunismin teloitettu historia. Seppo Toiviaisen elämä ja tragedia. Docendo, 2024. 352 s.