Hankalaa olla jumala
Vuonna 1979 ilmestyi suomeksi tieteiskirja, joka on tehnyt ainakin minuun lähtemättömän vaikutuksen, neuvostoliittolaisveljesten Arkadi ja Boris Strugatskin jo aiemmin venäjäksi ilmestynyt teos nimeltä Hankalaa olla jumala.
Kirjan tarina on kovin yksinkertainen, mutta niin syvälle ihmismieleen porautuva. Kirjassa kehittyneemmän planeetan asukkaat on lähetetty seuraamaan noin Maan kaltaisen planeetan elämää sen väkivaltaiseksi ja arvaamattomaksi kuvatulla keskiajalla. Tarkkailijoille on annettu tehtäväksi tarkkailla, mutta he eivät saa millään tavalla puuttua planeetan tapahtumiin, näkivätpä he sitten mitä tahansa.
Strugatskien kirja tuli minulle ensimmäiseksi mieleen, kun aloin lukea televisiosta niin tutun sotatieteen dosentin Ilmari Käihkön sotilassosiologista tutkimusta ja päiväkirjaa Darfurin konfliktista. Sotilaan päiväkirja kertoo neljästä YK:n mandaattisotilaan kuukaudesta maassa ja maanosassa, jossa mikään ei ole niin kuin meillä täällä Suomessa, eivät ilmat, eivät ihmiset, ei politiikka eikä elintaso.
Käihkön teos on kuin oppikirja osallistuvasta havainnoinnista, jossa hän rakentaa kokonaisuutta paitsi omista kokemuksistaan, myös vuosikymmen omien kokemustensa jälkeen tekemistään kriisinhallintaveteraanien haastatteluista.
Tieteellinen esikuvakin Käihköllä on, Knut Pippingin klassikkoteos Kompania pienoisyhteiskuntana, jonka kirjoittamisen vuoksi Pipping ehdittiin tuomita jopa vankilaan. Tätä vaaraa Käihköllä ei ole, vaikka varsin arkoja asioita käsitteleekin.
***
Käihkö lähti Tšadiin suoraan Porista varusmiespalveluksensa jälkeen, mutta niin, että hänen varusmiespalveluksensa tähtäsi suoraan kriisinhallintatehtäviin. Afrikka ei ollut Käihkölle ennestään tuntematon maanosa, mutta se, mitä hän oli kokenut toisaalla tuolla valtavalla mantereella, ei auttanut aivan uudessa ympäristössä juuri lainkaan. Ainoastaan se oli selvää, että Käihkö katseli afrikkalaisia poikkeuksellisen myötätuntoisin silmin moniin muihin suomalaisnuorukaisiin verrattuna.
Tuo alussa mainitsemani Strugatski-asetelma tulee Käihkön kirjassa esiin useita kertoja sillä erolla vain, että sen kummemmin hän kuin muutkaan paikalle rekrytoituneet kriisinhallitsijat eivät koko neljän kuukauden aikana tunnu ymmärtävän, miksi ovat siellä, missä ovat. Kukaan ei koskaan nimittäin perustele heille tehtävää mitenkään. Riittää, että tottelee käskyjä ja hyppää mutaan juuttuvan Pasin kyytiin, kun komennetaan.
Niin. Nämä Pasit, joista näemme silloin tällöin telkkariuutisissa vauhdikkaita ajokuvia maastosta, kun vaunuja ollaan tarjoamassa jonnekin päin maailmaa. Tšadissa ne sateen sattuessa juuttuvat mutaan sen verran usein, että kun niillä lähdetään liikkeelle, letkaan lähtee kolme Pasia, joista kaksi voi aina auttaa sen mutaan juttuneen jälleen eteenpäin.
***
Kaikesta kritiikistään huolimatta Käihkö ei millään tavalla ole sen kummemmin armeijan kuin kriisinhallinnankaan vastainen, päinvastoin. Sen sijaan hän tuo esiin asioita, jotka toisin tekemällä tekisivät palveluksesta oikeasti mielekästä.
Onhan mukana toki kritiikkiä vaikkapa hänen komennuksensa komentajaa kohtaan, jolle kuri ja paraatikamppeet ovat tärkeämpiä kuin tehtävät. Erityisen tärkeää hänelle on se, että leirin demokraattisin paikka, sauna, muutetaan kolmiportaiseksi siten, että ensin ovat VIP-ajat, sitten muut tärkeät löylyttelijät ja vihon viimeisinä mudassa ja pölyssä ja polttavassa auringossa tarponeet miehet.
Päiväkirjassaan Käihkö purkaa turhautumistaan mm. sillä, että tärkein motivaattori YK-tehtäviin lähteville on raha, ja että "suomalainen rauhanturvaaminen, johon kuulemma kuuluu paikallisten kunnioittaminen, ei ainakaan täysin täällä toteudu". Se taas näkyy n-sanan vakiintuneena käyttämisenä ja sotilailta lahjoja kerjäävien lasten nimitämisenä apinoiksi.
Eri tehtävissä toimineille sotilaille maksettiin erilaisia palkkoja, ja tämä herätti tietysti närää jääkärien joukossa, joille "operaatio olikin monelle jääkärille ensimmäinen kohtaaminen yhteiskuntaluokkien erojen ja työelämän realiteettien kanssa".
Rasismia Käihkö ei pidä vain moraalisesti tuomittavana, vaan kirjoittaa, kuinka se haittaa tehtävien toteutumista ja on näin myös ammatillisesti väärin. Ja kertoohan Käihkö myös siitä, miten suomalaissotilaat ostivat seksiä, vaikka se oli erityisen kiellettyä.
***
Voisi ajatella, että Käihkön havaitsemat epäkohdat itse palveluksessa voi korjata, mutta isossa kuvassa onkin sitten kunnolla paikkaamista.
"Tärkeää olisi myös pohtia, mitä suomalaiset veronmaksajat ja paikalliset asukkaat hyötyivät esimerkiksi Koukou Angaranassa sadekauden loppumista odottavien rakennusinsinöörien turvaamisesta, joka maksoi jopa miljoona euroa kuukaudessa", Käihkö kirjoittaa.
Todenmukaisen kuvan antaminen kriisinhallinnasta auttaisi Käihkön mielestä siihen osallistuvia muodostamaan realistisia odotuksia toiminnasta. Ja kun epärealistiset odotukset vähenisivät, myös sotilaiden turhautuminen ja stressi vähenisivät.
Käihkö puuttuu myös veteraanien asemaan, sillä veteraanejahan vaikkapa Afganistanissa henkensä puolesta pelänneet ovat. Käihkön mielestä hekin tai ainakin osa heistä tarvitsee tukea siviilielämään palaamisessa.
Ilmari Käihkö: Sotilaan päiväkirja. Kuinka rauhanturvaaminen muuttui kriisinhallinnaksi. Gaudeamus 2024. 384 s.
Kommentit
Lähetä kommentti