Paavo Romppainen ja omituiset ihmiskohtalot
Ristijärveläissyntyinen Paavo Romppainen on kirjoittanut kaksi kirjaa ja toimittanut yhden. Sen lisäksi hän on kääntänyt kainuun kielelle Velho-sarjakuvaa nimellä Näläkämoan noeta, jota Kainuun Sanomatkin aikoinaan julkaisi.
Kirjoissaan Romppainen on käsitellyt aina ihan oikeita ihmisiä, joskin sellaisia, joiden kohtalot ovat olleet vähintäänkin omituiset. Muutama vuosi sitten hän julkaisi kirjasen Silvo Sokasta, joka lavasti rakettilennon vuonna 1948 niin vauhdikkaasti, että jopa kansainvälinen lehdistö matkusti Savoon ottamaan tapauksesta selvää. Hopeatähden lento selvitti lopulta, mistä oikein oli kysymys.
Sokan tapaus oli oikeastaan hullunkurinen kuriositeetti sinnikkään ihmisen kyvystä höynäyttää hyväuskoisia, mutta miehen uusin kirja Ja kadoksiin joutui alikersantti Heikkinen käsittelee vähintäänkin astetta vakavampaa tapahtumaketjua ja ilmiötä, nimittäin jatkosodassa Neuvostoliiton vangiksi jääneiden ja desanteiksi pestautuneiden suomalaisten tarinoita.
Romppainen käsittelee varsin laajaan arkistolähteistöön pohjautuen ilmiötä laajasti, joskin pääpaino on koko ajan ristijärveläisessä alikersantissa, Eemil Heikkisessä (1906-1982), joka jäi sotavangiksi 29.3. 1942, koulutettiin tiedustelijaksi ja pudotettiin kolmen muun desantin kanssa Puolangalle 14.9.1943. Nelikosta yksi putosi sukkana suohon, kun hänen laskuvarjonsa ei auennut. Heikkisen tarkoituksena oli alusta alkaen antautua ja päästä näin pois Neuvostoliitosta ja sotavankileiriltä.
***
Pudotettujen desanttien joukossa, myös Heikkisen tovereissa, oli ihmisiä, jotka aivan oikeasti palasivat kotimaahansa urkkimaan ihmisten mielialoja ja viestimään Neuvostoliittoon, miten valmiita suomalaiset olivat ottamaan puna-armeijan vapauttajana vastaan. He myös sitoutuivat tekemään sabotaasia, mutta kummassakaan hommassa he eivät juurikaan menestyneet.
Tunnetuin heistä lienee 30.3.1942 Etelä-Suomeen, mutta sata kilometriä kohdepaikastaan sivuun hypännyt Kerttu Nuorteva, joka jäi kiinni nimekkäistä tukijoistaan huolimatta, vangittiin ja palautettiin Neuvostoliittoon sodan loputtua.
Heikkistä ei palautettu eikä teloitettu, niin kuin suomalaisissa asepuvuissa liikkuneille desanteille yleensä kävi. Sen sijaan hänestä tuli myöhemmin jopa oman aikansa julkkis, kun toimittaja Aake Jermo kirjoitti hänen tarinansa jatkokertomukseksi Seura-lehteen vuonna 1972. Samoin Onni Palaste lainasi hänen tarinaansa yhteen sotakirjoistaan.
Kirjan kannessa on Eemil Heikkisen suvun kokoelmista löytyvä kuva, jonka Jarmo Latva-Äijö on retusoinut ja sävyttänyt.
***
Romppainen kuvaa Heikkisen mieheksi, joka ryhtyi desanttihommiin ja näytteli kovinkin aatteen miestä saadakseen ensin muita vankeja helpommat olot ja lopulta päästäkseen pois sotavankileiriltä, eikä varmaan kukaan missään eikä koskaan ajatellut, etteikö Heikkinen olisi saanut niin toimia, ei Romppainenkaan.
Kun Romppainen laajentaa Heikkisen tarinaa muidenkin Suomeen pudotettujen desanttien kohtalosta kertovaksi kirjaksi, tarina muuttuu hieman sekavaksi.
Sen sijaan silloin, kun hän opponoi etenkin Jermon lennokkaita juttuja, hän on asian ytimessä. Ainakin kainuulaisen lukijan on varmasti ollut vaikea ymmärtää Jermon Heikkisen päähän panemia lennokkuuksia ja dramaattisuuksia. Heikkinen, näin Romppainen asian näkee, oli elämänsä loppuun asti varsin hiljainen ja itsestään numeroa tekemätön mies, niin kuin olemme kainuulaisen oppineet ymmärtämään.
Vaikka tapahtumista on kulunut aikaa jo reilut 80 vuotta ja vaikka Heikkinenkin on ollut manan majoilla jo yli 40 vuotta, miehen tarina jaksaa kiinnostaa. Kun meillä on nyt kaikki se tieto, mitä vuosikymmenet ovat meille tuoneet ja kun Neuvostoliittokin on ollut kuopattuna iät ajat, kiinnostavaa on pohtia vaikkapa sitä, miten ihmeessä neuvostopolitrukit kuvittelivat Suomeen palauttamiensa ihmisten alkavan palvella uutta isäntää.
Siinä on jotakin samanlaista itsensäpettämisen halua ja täysin vääriä laskelmia kuin vaikkapa talvisodan aikana suunnitellulla paraatimarssilla Raatteen kautta Ouluun tai Terijoen hallituksen perustamisella ajatellen, että suomalaiset kyllä nousevat taisteluun Otto-Wille Kuusisen harhanäkyjen puolesta.
Tänä maailmanaikana meidän on ikävä kyllä osattava vastustaa vieläkin ovelampia vaikuttamisen keinoja ja välineitä, mutta koska rintamalle sittemmin palannut alikersantti Heikkinen pystyi niissä oloissa, pystymme kyllä mekin.
Kirjansa epilogissa Romppainen pohtii sitä, mitä me voimme muistaa ja miten muisti toimii. Kenen tahansa tarinaa lukiessamme tai kuunnellessamme meidän on hyvä muistaa, ettei muisti ole yksinkertainen säiliö, johon kaikki tapahtumat kerrostuvat juuri niin kuin ne tapahtuvat. Muistikuvat muuttuvat ja aina, kun niitä aletaan sanallistaa, ne muuttuvat lisää.
Heikkisen tarinassa on kaiken lisäksi mukana kertojia, jotka ovat tietoisesti värittäneet tapahtumia. Siksipä kirjan kannen kuva alikersantti Heikkisestäkin on osuvasti retusoitu ja sävytetty. Alunperin kuva oli yksinkertaisesti mustavalkoinen.
Paavo Romppainen: Ja kadoksiin joutui alikersantti Heikkinen. Sotavankien kohtaloita 1941-44. Väyläkirjat 2024. 235 s.
'
Kommentit
Lähetä kommentti