Nobelisti kirjoitti tarinan tarinan taakse
Olin pitkään ihmeissäni kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2021 voittaneen Abdulrazak Gurnahin uusimman suomennoksen kanssa. Tätäkö taas? ajattelin, kun olin lukenut Kivisydäntä reilusti yli puolen välin? Jälleen kerran kirja, jossa nuori mies etsii itseään ja huomaa omaksi ihmeekseen, miten naiset ovatkin hänestä tavattoman kiinnostuneita.
Naisjuttujen sivussa kirjan sankari haahuilee opiskelupaikasta ja työstä toiseen, muuttaa uuteen asuntoon aina silloin tällöin, eikä oikein tiedä, mitä tekee ja miksi. Ei ainakaan Gurnahin sankari Salim, jonka Amir-eno tuo puoliväkisin Lontooseen opiskelemaan taloustieteitä.
Kotiin Sansibarin saarelle jäävät äiti ja kotoa pois muuttanut isä, mutta se, miksi isä muutti ja miksi hän tyytyy pikkuhiljaiseen ränsistymiseen ja syrjäytymiseen, jää Salimillekin arvoitukseksi. Ja tästä Gurnah sitten kirjoittaa sen varsinaisen tarinansa Salimin elämää kuvaavan tarinan taakse, ja sillä hän lunastaa ehdottomasti tämän romaanin oikeutuksen tulla luetuksi.
***
Koska Gurnahin sankari Salim löytää lopulta kutsumuksensa kirjallisuuden opiskelusta, on jotenkin yksinkertaista ja selvää, että Gurnah itse lainaa Salimin isän ja äidin tarinan perusasetelman itseltään William Shakespearelta.
Ei. Kivisydän ei ole mikään Romeo ja Julia -mukaelma, vaan paljon sitä vakavampi vallan ja väkivallan kuvaus. Ja koska se sijoittuu Tansanialle kuuluvalle Sansibarin saarelle, Gurnah pystyy kirjoittamaan romaaniinsa ikään kuin vaivihkaa ja huomaamatta kuvauksen kolonialismin uhreista puhumattakaan siitä, miten raadollisesti hän kuvaa sosialismia leikkivän kotimaansa diktaattorien ja tyrannien säälimätöntä vallankäyttöä.
Englantilaiset siirtomaaisännät ovat siirtyneet takavasemmalle, mutta omista vallankumouksellisista joukoista nousseet uudet johtajat eivät kohtele maanmiehiään yhtään sen armollisemmin. Jotkut, kuten Salimin Amir-eno, tekevät uudessa järjestyksessä uljasta uraa diplomaatteina, kun tavalliset saarelaiset yrittävät tulla toimeen miten vain onnistuvat.
Lisäksi Gurnah onnistuu kuvaamaan Salimin Lontoon-vuosista kertoessaan sen, miten sellaisessakin kansojen sulatusuunissa kuin Lontoossa rodullistettuja pidetään korkeintaan kolmannen luokan kansalaisina, jos edes sellaisina.
***
Se, miten Salim järjestelee omaa elämäänsä, jää lopulta täysin hänen isänsä ja äitinsä tragedian varjoon. Salimin vanhempien pahaksi onneksi heidän pieni elämänsä nousee yhtäkkiä vallanpitäjien näkyviin. Koska Salimin isovanhempien kohtalo oli mitä oli, Salimin äiti joutuu omiaan puolustaakseen tekemään jotakin sellaista, mistä Salmin isä ei koskaan selviä.
Hurjinta Salimin vanhempien kohtalossa on kuitenkin se, miten helposti poljetussa asemassa olevat päätyvät itse polkemaan itseään heikompia. Tai onko se edes hurjinta? Ehkäpä se on vain todellisuutta. Ehkäpä Salimin vanhempien valinnat ovat valintoja, joita ihmiset joutuvat jatkuvasti tekemään hengissä pysyäkseen.
Abdulrzak Gurnah: Kivisydän. Suomentanut: Einari Aaltonen. Tammi 2024. 322 s.
Kommentit
Lähetä kommentti